Vanhojen painitapahtumien arvostelut

[Zemppari]

1986 - Osa 6


Antonio Inoki & Kevin Von Erich vs Kengo Kimura & Keiji Muto

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(Korakuen Hall, 3.11.1986)

Inoki ja Kimura ovat olleet NJPW:n avainpelureita koko vuoden, mutta joukkueparit ovat vähän muuta maata. Keiji Muto oli käynyt ensimmäisellä opintomatkallaan Yhdysvalloissa, viettäen valtaosan vuodesta kuolevassa Floridan territoriossa (jonka osaomistajana tähän aikaan toimi Hiro Matsuda), jonka Jim Crockett päätyi ostamaan vuonna 1987. Nimellä The White Ninja paininut Muto feudasi pääasiassa The Fabulous Ones -joukkueen (Stan Lane ja Steve Keirn), Windhamin veljesten (Barry ja Kendall) sekä Lex Lugerin kanssa, aisaparinaan usein Kendo Nagasaki (ei se tunnetumpi brittiläinen Kendo Nagasaki, vaan, öh, se toinen Kendo Nagasaki). Ninja voitti siinä sivussa hetkellisesti Florida Heavyweight -mestaruuden.

Vastapuolella olikin sitten astetta ansioituneempi nimi. World Class -yhteistyöllä ei ollut tarjota Hoganin tai Andren tähtiä, mutta promootion ykköstähdet Von Erichin veljekset kyllä. Traagisen perheen vesoista mukana tällä kertaa menossa oli Kevin Von Erich. Kevin oli debytoinut vuonna 1976 isänsä Fritzin omistamassa Teksasin territoriossa ja nousi yhdessä veljiensä Davidin ja Kerryn kanssa alueen suurimmiksi tähdiksi. Fabulous Freebirdsien kanssa käydyt sodat 80-luvun alussa olivat nostaneet World Classin Yhdysvaltojen yhdeksi kuumimmista territorioista. Huipulta oli lyhyt matka pohjaakin syvemmälle. David kuoli Japanissa vuonna 1984 ollessaan kiertueella All Japanin kanssa, syynä joko äkillisestä ruoansulatuskanavan tulehduksesta johtunut sairaskohtaus tai (todennäköisimmin) kipulääkkeiden yliannostus. Neljäs veljes, Mike, otti Fritzin painostuksesta Davidin paikan. Vuonna 1985 Mike kärsi toksisesta shokista olkapääleikkauksta seuranneiden komplikaatioiden vuoksi, sai aivovaurion eikä ollut koskaan entisensä. Kerry oli puolestaan aiemmin vuonna 1986 ollut moottoripyöräonnettomuudessa, joka lopulta johti hänen jalkansa amputointiin. World Class oli irtautunut vuoden 1986 alussa NWA:sta ja oli matkalla alamäkeen. Näinkin iloisissa merkeissä Kevin Von Erich saapui New Japaniin. Idän matkoja oli kertynyt jokunen aikanaan All Japanissa ja vuodesta 1985 alkaen myös New Japanissa, haastaen veljensä Kerryn kanssa Fujinamin ja Kimuran kahdesti joukkuemestaruudesta.

Von Erich oli tässä aivan omalla planeetallaan. Siis siinä mielessä, että muu kolmikko ja tuomari katselevat vähän väliä, mitä hemmettiä tämä gaijin oikein säätää. Stiffeillä otteillaan Von Erich toki sulahtaa mukavasti mukaan, mutta on muuten täysi outolintu tässä kattauksessa. Ohjaaja repii myös alussa kaiken irti, kun alussa zoomailee ahnaasti paljasjaloin painivan Von Erichin varpaisiin, Quentin Tarantino olisi ylpeä. Onneksi ottelun keskiössä ei ole Von Erich vaan nuori Keiji Muto. Aivan kuin NJPW alkoi tajuamaan, että Inoki ja Fujinami eivät ole ikuisia ratkaisuja (ja että Maeda on lievästi sanottuna villi kortti), vaan nuorisoa pitää alkaa rakentaa pikimiten. Muto ottaa ahkerasti yhteen Von Erichin kanssa, mutta myös piällysmies Inoki saa oman osansa. Ottelun yksi kohokohdista onkin, kun Inoki vaihtaa itsensä sisään, epäröivä Muto haluaa perääntyä vaihtoon, mutta saa Kimuralta vastaukseksi vaan äreän avokämmenen poskelle, joka ajaa Muton takaisin hippasille Inokin kanssa.

Inoki ja Kimura ovat tavallista äreämmällä tuulella toisiaan vastaan, kun vihainen brawlaaja-Inoki (luojan kiitos) nostaa päätään ja Kimura vastaa samalla mitalla. Ilmeisesti edeltävän vuoden joukkueliigan finaalitappio hiertää vieläkin, mutta kun en selostamosta sanaakaan ymmärrä, niin paha mennä arvailemaan tarkempia syitä.

Parhaat palat säästetään viimeiseksi, kun THE IRON CLAW iskeytyy Muton kalloon ja pikimiten myös Muton kallo kehätolppaan. Otsa alkaa pulputa verta ja vaikka Mutan skaalan keksimiseen on vielä muutama vuosi aikaa, niin ei olen tämän perusteella ihme kenen mukaan se päädyttiin sitten nimeämään. Ottelun jälkimainingeissa Muton verestä on tahriintunut koko porukka. Kaikkien yllätykseksi Muto onnistuu yllättämään Von Erichin Small Packagella ja ryövää voiton. Oikeasti parhaat palat nähdään vasta kellonsoiton jälkeen, kun nelikko rähisee toden teolla keskenään, Muton syöksyessä yhä uudelleen Inokin kimppuun niin, että jopa kärttyinen Kimura yrittää suojella Mutoa itseltään. Ai että, tässähän heräsi kovakin kiinnostus nähdä näiden kahden välillä yksilöma-

Ai miten niin niitä on vaan yksi, vasta vuonna 1994 ja Mutolla on vaihtunut yksi vokaali nimestä? Huoh, ehkä sitten joskus päästään sen pariin.

Von Erichin vierailu projektissa jää kertaluontoiseksi, vaikka esiintyisi New Japanissa vielä muutamaan otteeseen vuoteen 1988 asti. Von Erichin perheen saaga jatkui traagisesti ja lopulta Kevin oli ainoa kuudesta veljeksestä, joka eli yli 33-vuotiaaksi. Kevin päätti aktiiviuransa 90-luvun alussa World Classin kaaduttua ja Fritzin kuoltua lopulta vuonna 1997 jätti Teksasin surulliset muistot taakseen ja muutti perheensä kanssa Havaijille. Kevinin pojat Marshall ja Ross ovat jatkaneet klaanin painiperintöä ja Kevin itse on tehnyt vuosien aikana satunnaisia esiintymisiä kehässä, yleensä perheensä vanhoilla laidunmailla Teksasissa.

Tatsumi Fujinami vs Kengo Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(Osaka Castle Hall, 10.12.1986)

Vaikka Fujinami ja Kimura olivat yhdessä joukkuemestareita, niin kummasti kaksikko paini vuoden päättävässä Japan Cup Tag Team Leaguessa erillään. Fujinamin parina oli Keiji Muto kun taas Kimura sai tyytyä George Takanoon. Joukkueiden kohtaamisessa olivat Fujinami ja Muto vähemmän yllättäen vetäneet pidemmän korren. Kun kummaltakin joukkueelta jäi loppuottelu saavuttamatta, oli välejä ratkottava yksilöottelussa. Tämä oli Kimuran ja Fujinamin ensimmäinen yksilöottelu neljään vuoteen ja (Cagematchin mukaan) ensimmäinen kerta ikinä, kun pelissä ei ollut mestaruutta tai ottelu ei ollut osa turnausta. Fujinamin varjossa räpistelevä Kimura ei ollut koskaan lohikäärmettä voittanut.

Vähän taas ähinäspesiaali, kuten tuo viimeksi käsitelty Kido/Maeda vs Koshinaka/Kimura. On siinä vaikea ottaa vääntöä vakavasti, kun selostuksen puuttteen ja yleisön verrattaisen vaisuuden vuoksi valtaosa äänimaailmasta on sarja “hehehehähähähohoho” -tason ähinöitä. Ei myöskään itse ottelu suurempia hurraahuutoja sytyttänyt. Fujinami avaa hämmentävästi ottelun hyökkäämällä Kimuran selkään, joten ehkä kränää oli jo valmiiksi alla tai sitten Fujinami oli suuresti pahoittanut mielensä Kimuran mähistyä Inokin kanssa edelliskuussa Korakuenissa. Fujinami pidättäytyy alun yllätyshyökkäyksen jälkeen tiukasti Kimuran käden kimpussa, sillä karkeasti ensimmäinen puolikas kuluu Kimuran pyristellessä Hammerlockin eri variaatioissa. Ei tahti suoranaisesti kiristy Kimuran päästessä vihdoin niskan päälle hyökätessään Fujinamin keskivartalon kimppuun (ilkeä Kitchen Sink ja sarja nyrkiniskuja), mutta ainakaan kyseessä ei ollut puhdas kössitys. Turhautunut Kimura viettääkin loppuottelun selkeästi liipaisinherkempänä pyssysankarina, sillä vaikka Fujinami yrittää pitää homman jotakuinkin painimisena, niin Kimura alkaa tykittää paalujunttia ja iskuja perille. Laskelmoitu painiskelu voittaa tällä kertaa silmittömän hyökkäyksen, kun Fujinamin Sunset Flip kulmauksesta onnistuu pitämään Kimuran hartiat matossa. Kyrpiintynyt Kimura nostaa Fujinamin käden ilmaan voiton merkiksi ja jättää minut toivomaan parempia otteluita. Eihän tässä sinällään erityisemmin vikaa ollut, mutta paljon jätettiin vielä piippuun.

Tämä itse asiassa on aloituspiste Fujinamin ja Kimuran keskinäiselle feudille. Tämä on hyvä mainita muutamalla sanalla tässä vaiheessa, sillä syystä tai toisesta seuraavia välienselvittelyjä ei Worldista (eikä listauksesta) löydy. Kun joukkue alkuvuodesta hajoaa, niin samalla myös joukkuevyöt vakatoidaan. Tämä menee nyt lähinnä sivumainintana, sillä seuraavan kerran kun tämän projektin merkeissä kaksikko on taas samassa ottelussa, niin hynttyyt ovat jälleen yhdessä.

Antonio Inoki & Yoshiaki Fujiwara vs Akira Maeda & Osamu Kido

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

(Osaka Castle Hall, 10.12.1986*)

Kun kerta joukkuemestareita ei joukkueturnauksen loppuottelussa nähty, niin keitä sitten? Noh, kenenkäs leuka se taas siellä kurkistaa esiin? Tällä kertaa Inoki oli haalinut rinnalleen vanhan liittolaisen, sillä Yoshiaki Fujiwara oli rikkonut UWF-rivistöt ja liittoutunut jälleen opettajansa Inokin kanssa. Vastassa oli luonnollisesti UWF-edustus Maeda ja Kido, joiden oli pitänyt aiemmin samana iltana päihittää välierävaiheessa lohkovaiheessa tasapisteihin yltänyt Dick Murdochin ja Masked Superstarin (Bill Eadie aka Demolition Ax) joukkue. Huomionarvoisesti tämä oli vasta toinen kerta kun Inoki ja Maeda astuivat samaan kehään legendaarisen eliminaatio-ottelun jälkeen, sen edellisen kerran ollessa joukkueiden välinen lohko-ottelu vain päivää aiemmin, mikä päättyi UWF-duon voittoon uloslaskulla. Nuori Wild Pegasus tarkkailee toimintaa kehänlaidalla.

…Näin siis kirjoittaisin, jos käsittelemäni ottelu olisi oikeasti tuo loppuottelu. NJPW oli tehnyt niin mukavan tempun, että oli ladannut saman ottelun kahteen otteeseen, toiseen vain lätkäissyt eri päivämäärän päälle. Tämä on siis oikeasti tuo välierä, jonka lopetuksen juuri spoilasin. Hups. Eli, tämä on nyt se ensimmäinen Inoki/Maeda sen eliminaatio-ottelun jälkeen, seuraavana päivänä vasta loppuottelussa revanssi. Yritin kyllä jäljittää mainittua loppuottelua käsiini, mutta ei vaan löytynyt. Lähetin palautetta Worldille, epäilen saavani vastausta.

Mutta itse ottelu! Yleisö räjähtää aina kun Inoki ja Maeda nousevat samaan aikaan kehään. Ylempien painitieteiden maistereita ilahduttanee tieto siitä, että kaksi lypsää yleisöä varmaan minuuttitolkulla, ennen kuin koskevat ensimmäistä kertaa toisiinsa. Kyseinen ensikosketus on Inokin snägäriheijari suoraan Maedan poskeen, joten odotus oli sen arvoista. Maedan ja Inokin keskinäiset osuudet ovat sähköisiä, Inokin yrittäessä viedä Maedaa mattoon samalla kun Maeda yrittää potkia Inokin leuan seuraavaan piirikuntaan. Velmumainen Fujiwara tulee välillä vääntämään kavereiden käsiä mutkalle ja vetää jopa parikin pientä iskusarjaa, kun tilaisuus siihen irtoaa. Myös Kido on paikalla. Tykkään myös paljon siitä, että Inoki ja Fujiwara pitävät useamman pikapalaverin ottelun aikana, vaihtaen pari sanaa (oletettavasti) taktisia vinkkejä tai sitten vaan miettivät illan kuppilavalintaa. Harvemmin tällaista enää nykypainissa näkee.

Lopetus, noh, se on vain pohjustus loppuottelulle. Maeda saa pidettyä Inokia polvilukossa pitkään, pakoa seuraa ottelun intensiivisin iskujenvaihto, kaksikko vääntäytyy ulkopuolelle ja Inoki kolauttaa Enzuigirillä jalkansa suoraan kehätolppaan. Uloslasku on tosiasia ja linkkaava Inoki talutetaan pois paikalta Maedan ja Kidon juhliessa välieräpaikkaansa.

Miten Inoki selvisi massiivisesta jalkavammastaan seuraavan päivän loppuottelua varten? Noh, Inokihan sen ottelun sitten voitti, koska tietenkin.

Ensi kerralla: Loputkin musketöörit saapuvat paikalle

[Zemppari]

Yllätysottelu!

Antonio Inoki & Yoshiaki Fujiwara vs Akira Maeda & Osamu Kido

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Japan Cup Tag League Final
(Ryogoku Kokugikan, 11.12.1986)

Valittaminen auttaa sittenkin! World-palautteeseeni tuli vastaus ja myös viimeksi mainitsemani joukkueturnauksen loppuottelu lisättiin Worldiin katsottavaksi. Olen selkeästi tehnyt puroresu-kunnalle massiivisen palveluksen. Huolestuttavammin arkistot eivät välttämättä saa hirveästi käyttöä, kun ilmeisesti olin ensimmäinen joka puuttuvan ottelun huomasi.

Ottelun taustat olikin käyty jo lävitse ja lopputuloskin on valmiiksi tiedossa, joten ihan vaan pikasesti itse ottelusta jokunen sananen. Loppujen lopuksi kyseessä on melko samantasoinen ottelu kuin tuo edeltävä välierä, mitä nyt Maeda kohdistaa hyökkäyksensä tarkemmin Inokin edeltävänä iltana loukkaamaan jalkaan, ajaen ykköstähden vaihtoon pariin otteeseen. Sitä pitää näissä Maedan otteluissa arvostaa, että mies presentoidaan aina todellisena uhkana, joka voi teoriassa päättää ottelun lähes hetkenä minä hyvänsä. Valtaosa ottelusta menee tosiaan tasaisena mattovääntönä, joka ei valitettavasti kummemmin kiimaa herätä, vaikka Fujiwaran taito kääntää lähes jokainen tilanne nimikkokäsilukkoonsa on kyllä ihailtavaa.

Intensiteetti kohoaa lopussa hetkellisesti, kun Inoki syöksyy vaihdosta toimittamaan Enzuigirin Kidolle, Maeda potkii kanveesiin päätyvää Inokia kuin jalkapalloa ja jopa Kido äityy hetkeksi tekemään muuta kuin niskalukkoja. Maedan Spinning Wheel Kick viuhuu lopulta Inokista ohi, Maeda vaihtaa Kidon sisään, Kido syöksyy lähes suoraan Inokin Octopus Holdiin ja Fujiwara ryntää valokuvaajien lävitse pitääkseen Maedan loitolla. Siihenhän se sitten päättyy. Ei hassumpi, mutta ei nyt mikään erityisen kiinnostavakaan.

Mutta sitten uuteen vuoteen ja uusiin asioihin!

1987 - Osa 1


Shiro Koshinaka vs Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP Jr. Heavyweight Championship
(Ryogoku Kokugikan, 5.2.1987)

Koshinaka ja Takada täydentävät ottelusarjaansa vielä yhdellä kohtaamisella, kun pelissä on jälleen juniorimestaruus, joka on tällä erää Koshinakan kynsissä. Kaksikko oli itse asiassa ollut joukkueena päättyneen vuoden Japan Cup Tag Leaguessa, mutta syitä tähän paritukseen on onnistunut äkkiseltään löytämään. Cagematchin perusteella loppusijoitus oli jopa neljäs.

No tämäpähän toimitti sitten oikein urakalla. Ilmassa on heti kättelyssä lataus, joka pysyy hädin tuskin aisoissa alun pikaisten rope breakien aikana. Omia nystyröitäni kutittelee ihanasti myös pitkittynyt lock up, kun kilpaveljet vääntävät hartaasti vastakkain ennen kuin lopulta päästään köysiin asti. Sitten Koshinakan pyristely kolahtaa tahallisesti tai tahattomasti Takadan teipattuihin sormiin, mistä UWF-soturi ei ole kovinkaan iloinen. Sitten vaihdetaankin avokämmeniskuja poskille ja kone survaistaan kunnolla käyntiin. Tässä nyt riittää sitä tulta ja tappuraa lähes koko keston ajan. Aivan mahtavia no-sellauksia nähdään ihan riittämiin, ilahduttavana kohokohtana Takadan pikainen nousu Tombstonea seuranneesta selätyksestä ja pikainen monotus suoraan Koshinakan päähän. Takadan taktiikka on selkeä: jatka potkimista, kunnes vastustaja on tarpeeksi pökerryksissä lukkoa varten. Ja kun yksi potkuista saa Koshinakan suun vuotamaan verta, nousee lataus entisestään kun maassa kituvan Koshinakan alle muodostuu pieni veriläntti. Edellisen syksyn Chickenwing-lopetuksen estää vaan asemoituminen liian lähelle köysiä kun lukko vihdoin loksahtaa paikoilleen. Jos jokin pitää ottelun suurimmaksi viaksi laskea, niin Takada turvautuu muutaman kerran liikaa repimään Koshinakan vain takaisin lukkoon köysiin pakenemisen jälkeen, mutta kokonaisuutta se ei tällä kertaa suuremmin häiritse.

Koshinaka on tässä parempi kuin koskaan aiemmin sitkeänä sissinä, joka ei suostu luovuttamaan ja pyrkii löytämään keinon minkä hyvänsä, jolla onnistuu kaatamaan Takadan. Iskujenvaihto on tulista, vaikka Koshinaka onkin selkeä altavastaaja. Mutta sitten Koshinaka ottaa käyttöön kepulikonstit, kuten todellinen kansan sankari. Koshinaka rikkoo Takadan lukon repimällä teipatut sormet erilleen ja hyökkää käden kimppuun säälimättömästi. Takada myy tätä aivan helvetin hyvin, alkushokissa kääntyen ja perääntyen Koshinakan hyökkäyksen alta suojellakseen murtuneita (vai “murtuneita”) sormiaan. Paniikkipotku suoraan päähän katkaisee Koshinakan lennon hetkeksi, mutta Koshinaka on pian taas sormien kimpussa. Armbar sormia vääntämällä säilyttää Koshinakalle vyön (harvinaisuutena Takada luovuttaa taputtamalla mattoa moderniin tapaan, eikä vain verbaalisesti luovuttamalla) ehdottomassa huippuottelussa.

Pitkästä aikaa oikein päräyttävä junioriottelu, joten Zemppari suosittelee -leima on helposti ansaittu.

Masahiro Chono vs Shinya Hashimoto

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Young Lion Cup Final
(Korakuen Hall, 20.3.1987)

Young Lion Cup järjestettiin vuonna 1987 kolmatta kertaa. Nimensä perusteella turnaus sisälsi vain nuoria leijonia. Young Lion Cup oli jatkumoa 70-luvulla kolme kertaa järjestetylle Karl Gotch Cupille, joka toimi samalla periaatteella. Nyt loppuotteluun oli yhdeksän painijan lohkovaiheen jälkeen päätynyt kaksi nimeä vuoden 1984 vuosiluokasta. Yamada ja Muto on jo tavattu, mutta nyt esiin astuvat Masahiro Chono ja Shinya Hashimoto. Yhdysvaltalaissyntyinen 23-vuotias Chono oli ollut nuorena jalkapalloilija, kun taas 21-vuotias Hashimotolla oli taustaa karatesta ja judosta. Parin vuoden aikana kumpikin oli ollut lähinnä alakortissa kokemusta keräämässä. Chono oli ollut mukana myös kahdessa edeltävässä Young Lion Cupissa ja Hashimotokin jo kertaalleen ilman suurempaa menestystä. Nyt saman koulutuserän tuotokset kohtasivat loppuottelussa. Samassa turnauksessa olivat mukana myös sellaiset nimet, kuten Yuji Funaki, Akira Nogami, Osamu Matsuda, Tatsuo Nakano ja Yoji Anjo, joista kaikista tullaan myöhemmin kuulemaan ainakin muutama sana lisää, mutta muu joukko kalpenee Chonon ja Hashimoton tulevien saavutusten rinnalla.

Tulevien legendojen loiston päivät ovat tosiaan vasta edessäpäin, sillä tämä jäi nyt kovin kädenlämpöiseksi kohtaamiseksi. Harras mattovääntö ei herättänyt yleisössä tahi minussa valitettavasti mitään suurempia tuntoja. Hashimoto väläyttää pari kertaa raskailla potkuilla, joista tulisi tulevaisuudessa tärkeä osa arsenaalia. Chono veti pienemmän altavastaajan rooliaan ihan näppärästi, mutta vähän kuivaksihan tämä jäi. Chono vie Small Packagella, joka pitää Hashimoton hartiat hädin tuskin matossa kolmeen asti. Lohdutukseksi Hashimoto saa isomman pokaalin, kuin turnauksen voittaja. Loiston päivät ovat edessä 90-luvun puolella, mutta palataan kaksikon seikkailuihin vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta.

Keiji Muto & Shiro Koshinaka vs Akira Maeda & Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Tag Team Championship
(Korakuen Hall, 20.3.1987)

Kuten viimeksi tuli mainittua, niin Kengo Kimuran ja Tatsumi Fujinamin joukkue oli hajonnut kesken mestaruuskauden, mikä johti joukkuemestaruuden vakatoimiseen. Maaliskuu oli siis vietetty joukkueturnauksen merkeissä, kun mestaruuksille etsittiin uusia omistajia. Tälläkin kertaa loppuotteluun mentiin vahvalla NJPW vs UWF -kaavalla. UWF-joukon kaksi kovinta ukkoa Maeda ja Takada oli isketty yhteen ja vastapuolelle marssivat luonnollisesti… juniorimestari Shiro Koshinaka ja parran kasvattanut Keiji Muto? Mitä helvettiä? Järki sanoisi, että esimerkiksi vastikään yhden joukkueturnauksen voittaneet Inoki ja Fujiwara olisivat olleet tällaisessakin skabassa vahvoilla, mutta mitä vielä! Fujiwaran parina oli taas Kido ja Inoki ei ollut edes mukana, vaan oli kiireinen piestessään joukkueturnauksen osallistujia trios-otteluissa, luonnollisesti! Kun mestaruuden vakatoinut Fujinamikin oli löytänyt parikseen vaan George Takanon, niin onko suurikaan yllätys, että tie aukeni Koshinakalle ja Mutolle? No, on se silti.

Ne turnauksen muut kolme joukkuetta olivat ihan mielenkiintoisia, vaikkei heistä nyt pääsekään puhumaan. Kendo Nagasaki ja Mr. Pogo olivat muodostaneet NINJA EXPRESS -joukkueen edeltävänä vuonna ja olisivat pari vuotta täyttämässä alakorttia. Kyllä, tämä on sama Mr. Pogo, joka tulisi toden teolla tunnetuksi FMW:ssä viikatteen heiluttelijana. Rick Steiner ja tuleva “Dr. Death” Steve Williams olivat vasta omien läpimurtojensa kynnyksellä. Steinerista kuullaan seuraavan vuosikymmenen puolella, kun taas Williams luo uransa Japanissa lopulta All Japanin puolella. The Sheepherders (Butch Miller ja Luke Williams) olivat vasta suuntaamassa vanhoilla päivillään WWF:n puolelle, missä he tuhoaisivat maineensa verenhimoisena brawlerijoukkueena ja muuttuisivat komediapööpöilijöiksi nimeltä The Bushwhackers.

Varsinainen ottelu, noh, se oli sangen hyvä! Lähes koko ottelu on puhdasta NJPW-puoliskon selviytymistaistelua. Mutosta ei ole vielä vastusta Takadalle eikä etenkään Maedalle ja vaikka Koshinaka on vetänyt vastikään täpärästi pidemmän korren Takadasta, painii Maeda eri painoluokassa. Korakuen kuitenkin elää ja hengittää kotijoukkueen puolella, vaikka toki Takada ja Maeda saavat massiivista reaktiota. Märkäkorvaiselle Mutolle ei vielä suuremmin hurrailla, muuten kuin iskiessään suurimman spottinsa Rounding Body Pressin (aka Moonsaultin). Koshinaka on todella noussut yleisön sankariksi ja saakin yleisön täysin puolelleen ottaessaan UWF-duolta armotta pataan. Sivuhuomiona en voinut muuta kuin hymähtää sille, että Takadan Tombstone sai varmaan koko ottelun laimeimman reaktion, kyseessä kun on hikinen siirtymäliike kaikkien potkujen ja lukkojen rinnalla.

Ottelu kulkee karkeasti 90% ajasta UWF-puoliskon tiukassa hallinnassa ja niinä hetkinä, kun Muto ja Koshinaka saavat yliotteen, niin kontrolli katoaa hetkessä muutamaan tarkkaan potkuun. Alkupuolisko on vielä kohtuullisen mitäänsanomaton, mutta äityy lopulta kiivastahtiseksi kamppailuksi, jossa ottelu jatkuu vain sen ansiosta, että Muto ja Maeda tekevät oikea-aikaisia pelastuksia.

Lopulta Koshinaka yltää jymy-yllätykseen ja kun Muto on Maedan edessä juuri oikeaan aikaan, niin Koshinakan Small Package saa pidettyä Takadan hartiat matossa juuri ja juuri kolmeen asti. Hämmästyttävästi shoottajapojat kättelevät vastustajansa vielä hyvässä urheiluhengessä. Muto on noussut mestariksi ällistyttävän nopeasti verrattuna kaikkiin edellisiin dojosta valmistuneisiin. Ottelu on vähän siinä kintaalla, mutta tulinen lopetus riittää tällä kertaa myös Zemppari suosittelee -leimaan. Sivuohuomiona tämä oli vasta toinen NJPW-ottelu, jolle Dave Meltzer lätkäisi viiden tähden arvosanan (ensimmäinen oli siis Tiger Maskin ja Dynamite Kidin sarjan viimeinen ottelu). Seuraava viitonen irtoaisi ison Daven kynästä vasta seuraavan vuosikymmenen puolella.

Keiji Muto & Shiro Koshinaka vs Akira Maeda & Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Tag Team Championship
(Osaka Castle Hall, 26.3.1987)

Kun kerta lopputulos oli sellainen yllätys, niin revanssi mestaruudesta seurasi vain muutama päivä myöhemmin.

Ottelu seuraa pitkälti samoja teemoja kuin edeltävä ottelu vajaata viikkoa myöhemmin, mitä nyt näyttämö on astetta suurempi kuin Korakuen ja NJPW-pari on astetta enemmän niskan päällä tietäessään tosissaan pystyvänsä voittamaan. UWF-joukot potkivat, Koshinaka taistelee ja myös Muto nousee pari kertaa kehään ottamaan lähinnä turpaan ja iskemään ykkösspottinsa. Kun tuossa edellisessä ottelussa Koshinakan ja Takadan välit pysyivät kohtuullisen ammattimaisina, niin tässä nähtiin taas hieman enemmän tulta kaksikon välillä, vaikka helmikuun mestaruusottelun mittoihin ei missään nimessä ylletykään.

Yleisö syttyy myös, kunhan todella intensiivinen tulitus alkaa. Kamerassa ihan näkyy, miten osa yleisöstä pomppaa seisomaan isojen near-fallien aikana. Mukava myös kuulla, että niinkin yksinkertainen spotti kuin niskalukosta kiinni pitäminen, vaikka kaveri työntää vauhdilla pois köysistä saa aikaan pienen kohahduksen. Takadan ja Koshinakan yritys tehdä sama toistamiseen toki saa lähinnä hiljaisuutta osakseen, mutta aina ei voi voittaa.

Pakko arvostaa Maedan ongelmanratkaisukyvyn simppeliyttä. Kaveri kiinni lukossa? Potkaise vastustajaa päähän. Muto tekee hot tagin ja ryntää kehään? Potkaise suoraan päähän. Hella jäänyt päälle? Jotain voi varmaan potkaista päähän. Maeda on noin muutenkin oikein liekeissä läpi ottelun, huippuhetkenään sairas Belly-to-Belly Suplex, joka viskaa Koshinakan suoraan päälleen.

Tällä kertaa yllätys ei toistu, vaikka Koshinaka ja Muto käyvät useampaan otteeseen lähempänä kuin edeltävällä kerralla. Sarja roll-uppeja riittää lähes, mutta kolmannella yrittämällä Takada nappaa Koshinakan polvilukkoon ja Maedan hyppypotku pitää Muton tarpeeksi loitolla luovutusta varten. Kyllä tätä voi suositella myös samassa hengessä kuin edeltävää ottelua, ei mikään absoluuttinen huippuottelu, mutta kieltämättä katsomisen arvoinen, eli Zemppari suosittelee.

Ensi kerralla: Voi ei, Inoki ottelee trilogian linnakundia vastaan.

[Zemppari]

1987 - Osa 2


Antonio Inoki vs Masa Saito

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

(Ryogoku Kokugikan, 26.3.1987)

Antonio Inoki kaipasi Inoki Toukon Live II -nimikkotapahtumansa pääotteluun vastustajaksi jotain uutta ja ihmeellistä. Uutta ei saatu, mutta ihmeellistä kylläkin. Masa Saitoa oltiin nähty viimeksi tämän projektin merkeissä vuonna 1979. Saito oli ollut osa Choshun New Wolves ja Ishin Gundan -talleja ja oli loikannut Choshun mukana All Japaniin vuoden 1984 lopulla. Saito paini kuitenkin reippaasti myös Yhdysvaltojen puolella, voittaen kultaa etelävaltioiden territorioissa, voitti WWF:ssa joukkuemestaruuden kahdesti Mr. Fujin kanssa ja päätyi vuonna 1985 AWA:n riveihin Jesse “The Body” Venturan joukkuepariksi. Samana vuonna Saito kuitenkin päätyi vankilaan. Saito ja Ken Patera olivat huhtikuussa 1984 lähteneet Wisconsinin Waskeshassa hakemaan purtavaa iltamyöhään McDonaldsista. Mäkkäri oli kuitenkin sulkenut ovensa eivätkä Patera ja Saito saaneet enää syötävää. Suuressa viisaudessaan Patera viskaisi kiven pikaruokalan ikkunasta lävitse. Kaksikko palasi lähistöllä olleeseen hotelliinsa, jossa heitä saapui tapaamaan poliisipartio. Painijat alkoivat mähisemään, lisää poliiseja kutsuttiin hätiin ja lopulta painijat taltutettiin vasta aseella uhaten. Saldona oli 15 loukkaantunutta poliisia, joista kaksi vaati sairaalahoitoa. Patera ja Saito pidätettiin muun muassa pahoinpitelystä ja poliisin väkivaltaisesta vastustamisesta syytettynä. Saito lähti suorittamaan kaksivuotista tuomiotaan siis kesällä 1985, mutta vapautui ajoissa jo loppuvuodesta 1986 hyvän käytöksen vuoksi. AWA:n paluun lisäksi Saito tarttui myös Inokin kutsuun palata New Japanin rivistöön alkuvuodesta 1987.

Itse otteluna tämä nyt oli masentavan lattea. Muutamia hyviäkin hetkiä nähdään, mutta pitkälti yleisö kuolee silmien edessä, kun lepolukoissa makoillaan minuuttitolkulla kuin edellisvuosikymmenellä konsanaan. Onhan Saito tässä ihan pätevä, mutta kenenkään kärsivällisyys ei riitä minuuttitolkulla Key Lockissa kitumiseen. Etenkin kun Inoki pakenee selkeitä selätyksiä taas niin ihanasti päätänsä vähän kääntämällä. Yleisö kohahtaa lähinnä, kun Saito saa lukittua kiinni innovoimansa Scorpion Deathlockin ja muutaman pystyosuuden aikana.

Sitten alkaa absoluuttinen sekoilu. Inoki saa ottelua haltuunsa, kun yleisöstä kehään ilmestyy MYSTINEN NAAMIOMIES, joka hämää tuomaria antaen Saitolle mahdollisuuden viskata Inokin haarat edellä yläköyteen (onnistuen kolmannella yrityksellä). Naamiomies tönii itsensä Saiton luokse ja lukitsee itsensä Saiton kanssa yhteen käsiraudoilla. Saito on tästä käänteestä lähes yhtä käärmeissään kuin Inoki ja yrittää läpsiä tunkeutujaa lähes yhtä paljon kuin Inoki. Saito ja naamiomies talutetaan bäkkärille, minä ihmettelen mitä helvettiä juuri tapahtui ja miten videossa on vielä KOLMASOSA jäljellä.

Sitten Saito palaa kehään yksin käsiraudan osa vielä ranteesta roikkuen ja alkaa piestä Inokia raudalla! Tuomari alkaa helvetti potkimaan Saitoa! Lariat tuomarille! Inoki vuotaa verta! Inoki irroittaa kehäköysien ja kehätolpan välikappaleen (mikä helvetti sen virallinen nimi onkaan) puolustautuakseen jollain kättä pidemmällä… vain viskatakseen metalliaseensa helvettiin päästäkseen lyömään Saitoa puhtaasti nyrkillä! Mähinä vaan jatkuu ja lopulta painijat erottavat riitapukarit toisistaan.

Post-match oli absoluuttista Mähinää ja koko homman kohokohta. Nyt jäi odottamaan kaksikon seuraavaa kohtaamista, kun kerta tämä päättyi näinkin verisesti. Itse painiosuus nyt oli mitä oli, mutta ehkä seuraavassa osassa vedetään urku auki. Mystisen naamiomiehen identiteetistä minulla ei ole mitään käryä.

Antonio Inoki vs Masa Saito

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

(Ryogoku Kokugikan, 27.4.1987)

Kun edellinen ottelu päättyi miten päättyi, niin oli selvää, että Inoki ja Saito kohtaisivat uudestaan. Suurin juttu ei kuitenkaan ole revanssin tapahtuminen, vaan yksi uusi ja pari tuttua naamaa kehäalueella. Nuori Hiroshi Hase on Saiton kulmauksessa ja kirjoittaa omat lukunsa painihistoriaan tulevina vuosina. Mutta yleisössä istuu suuri tekijä. Ei, kyseessä ei ole Kuniaki Kobayashi vaan hänen vieressään aurinkolasit päässään nököttävä Riki Choshu.

Näin vaan Choshu palasi joukkoineen takaisin kotiin hieman yli kahden vuoden AJPW-rupeaman jälkeen. All Japanissa Choshu oli ollut firman ykkös-heel, taistellen etenkin Genchiro Tenryuta ja Jumbo Tsurutaa vastaan. Alkuvuodesta 1987 Choshu päätti jättää All Japanin hallitsevana PWF-mestarina. Osa alkuperäisestä Ishin Gundan -porukasta päätti jäädä All Japaniin, muun muassa Yoshiaki Yatsu, Killer Khan ja Isamu Teranishi. Choshua seurasivat Kobayashi, Super Strong Machine, Hiro Saito, Norio Honaga sekä Choshun kouluttamat Hase ja Kensuke Sasaki. Saito on luonnollisesti Choshun liittolainen, mistä vihjaa vähintään miehen Choshu-paita. Saito oli ilmeisesti elintärkeä palanen Choshun ja kumppanien paluukuviossa. Japanilainen painihistorioitsija Fumi Saito kertoo, että Choshun porukka ei voinut vielä All Japanin sopimusteknisten syiden vuoksi painia ennen kesää, joten konkkaronkka joutui olemaan yleisön puolella. Entinen Ishin Gundan -jäsen sai siis olla invaasion uudet kasvot muutaman kuukauden ajan.

Ottelu on alkuun jopa yllättävän yksipuolinen, sillä Inoki jää lähes täysin Saiton jyrän alle. Entisen olympiapainijan mankelissa Inokin jalat saavat eritoisesti kyytiä aikaisen Scorpion Deathlockin ja Saiton varsinaisen bravuurin, idioottimaisen PRISON LOCKIN muodossa. (Idioottimaisuus johtuu lähinnä minusta, sillä mielestäni Prison Lock on Sol Nacienten ohella yksi painimaailman typerimmän näköisistä lukoista, kun lukottaja vaan käytännössä istuu vastustajan polven päällä). Saito viskoo Inokia myös ympäriinsä nimikkosuplexillaan (eli Saito Suplex, ottelun selostajille yksinkertaisemmin Backdrop / Original Backdrop), joista Inoki selviää vain vaivoin. Edellisessä ottelussa paikoin aneeminen yleisö on tällä kertaa aivan liekeissä ja vahvasti Inokin puolella.

Lopulta Saito turhautuu ja alkaa viskomaan Inokia joko kaula tai kulkuset edellä yläköyteen, selostamossa paasataan jotain pahoista amerikkalaisista vaikutteista (en tiedä, en ymmärrä japania) ja noin kuudennen vastaavan tempun jälkeen Inoki suuttuu ja mustaksi muuttuu. Epätoivoinen enzuigiri tyrmää Saiton hetkeksi ja Inoki alkaa repimään yläköyttä irti kiinnikkeistään! Saito ja Inoki huutavat toisilleen, tuomari tarttuu mikkiin ja julistaa että loppuottelu käydään ilman kehäköysiä ja (oletettavasti) ilman diskauksia. Painijalauma purkaa köydet nopeasti ja todellinen mähinä alkaa! Inoki viskaa Saiton kehätolppaan ja saa tämän vuotamaan verta. Vihainen brawlaaja-Inoki on päästetty ulos kuorestaan ja nyrkkitappelu alkaa. Hase sujauttaa käsiraudat Saitolle, joka lukitsee itsensä kiinni Inokiin! Kasarin ehdottomasti ikonisimpiin kuuluvassa NJPW-kuvastossa Inoki vetää veristä Saitoa pataan kaksikon ollessa kytkettynä toisiinsa.

Inoki ei lopeta, vaikka Saito on kanveesissa ja Inoki on tahriintuneena vastustajansa verestä. Lopulta Hase heittää pyyhkeen kehään ja hetken ihmettelyn jälkeen tuomari julistaa ottelun loppuneen tekniseen tyrmäykseen. Fujinami joutuu repimään Inokin irti liikkumattomasta uhristaan samalla kun raivoisaa Choshua pidelläämn paikallaan neljän miehen voimin. Koko jälkimmäinen osuus on sen verta kovaa kamaa, että eihän tätä voi kuin suositella. Taistelu köydettömässä kehässä on Zemppari suosittelee -tason hetki, joita ei leijonanmerkin kehässä usein nähdä.

Ottelun post-match on taas sitä kuuluisaa hyvää, kun Fujinami yrittää auttaa Hasen kanssa verisen Saiton Choshun hellään huomaan, mihin raivoava Choshu vastaa yrittämällä vetää Fujinamia turpaan. Choshu haluaa kaikkien päät vadille, Fujinami huutaa Choshua kehään, painijamassa soittaa soittaa suutaan barrikadissa kiinni ja yleisö on aivan pähkinöinä. Huh huh, mikä tapa tuoda Choshu takaisin sisään.

Antonio Inoki vs Masa Saito

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Championship / IWGP League Final
(Ryogoku Kokugikan, 12.6.1987)

Kesän kuumin painiturnaus, IWGP League oli jälleen huipentumassa loppuotteluun, mutta yksi asia poikkesi edeltävistä neljästä vuodesta. Voittajalle olisi luvassa uusi IWGP Heavyweight -mestaruus. Kyllä vain, vain kertaalleen vuodessa oteltavasta vyöstä päästiin eroon ja NJPW sai vihdoin ja viimein varsinaisen päämestaruuden. Ensimmäisen päämestarin tittelistä ottelivat lohkovoittajat Antonio Inoki (koska tietenkin) sekä… no Masa Saitohan se taas siellä. Trilogiaa lupasin ja sen te saatte. Inoki selvisi A-lohkosta lävitse ilman suurempia haastajia, sillä Tatsumi Fujinami joutui vetäytymään loukkaantumisen vuoksi koko turnauksesta, eikä vanhoista parroista Yoshiaki Fujiwarasta tai Seiji Sakaguchista tahi gaijin-vieraista Konga The Barbarian, Killer Brooks tai nuori Scott Hall ollut vastusta. Saiton oli ollut voittamaton B-lohkossa, jossa kovimmat kisaajat Kengo Kimura ja Akira Maeda jäivät kauas taakse (Maeda yllättäen vasta lohkonsa viides).

Kolmannella yrittämällä ottelun alku on vihdoin niin räjähtävä kuin toivoa sopii, sillä Inoki aloittaa ottelun potkaisemalla tuomaria (vahingossa) päähän ja sen jälkeen Saiton kanveesiin ja kehästä ulos. Tuomari no-sellaa iskun, jonka jälkeen ottelu pääsee kunnolla käyntiin. Kokonaisuutena tämä on ehkä ehjin trilogiasta. Saito saa pidettyä Inokin heikoksi kohdaksi osoittautuneet jalat tähtäimessään yllättävän nopeilla Prison Lockeilla, joista Inoki lopulta pakenee läpsimällä Saitoa puhtaasti naamaan. Mattovääntöä rytmitetään tiukalla brawlaamisella, jossa ei pääpuskuissa säästellä. Valitettavasti valtaosa ryömitään kuitenkin matossa, joten edeltävän kohtaamisen verisiin mittoihin ei ylletä. Onneksi kokonaisuus on tällä kertaa kohtuullisen lyhyt. Saito murhaa Inokia Saito Suplexeilla, joista Inoki nousee kerta toisensa jälkeen (jos joku kaatuu Inokin kolmen kickoutin jälkeen vaan yhteen Backdropiin, niin auta armias). Neljännessä Inoki kääntää painonsa klassikkovastaliikkeessä Saiton päälle, selättää ja voittaa juuri ja juuri. Ei tämän pitäisi yllättää yhtään ketään. Yllättävää oli lähinnä kuinka puskista lopetus loppujen lopuksi tuli. Inoki selviytyy vyörytyksestä, joka hieman vesittää uusvanhan mestaruuden ensimmäistä hetkeä parrasvaloissa.

Ottelun jälkeen asiat vasta kummalliseksi muuttuvat, kun Riki Choshu nousee kehään, tarttuu mikkiin ja pyytää selostamossa olleet Fujinamin ja Maedan kehään. Choshu ei kuitenkaan haasta kaksikkoa otteluun, vaan sen sijaan liittoutuu heidän kanssaan! Choshu ja muut “uudet” johtajat kapinoivat Inokin ja muiden vanhojen pappojen johtoa vastaan. Niinpä Inoki iskee kättä Sakaguchin ja SAITON kanssa ja niin uudet sotalinjat ovat muodostuneet kuin taikaiskusta. Inokin NOW vastaan Choshun, Fujinamin ja Maedan NEW olisi kesän kuumin kuvio, mutta siitä muutama sananen lisää ensi kerralla.

Ensi kerralla: It’s Vader Time.

[Zemppari]

Hupsista saatana.

1987 - Osa 3



Antonio Inoki & Keiji Muto vs Tatsumi Fujinami & Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

(20.8.1987, Ryogoku Kokugikan)

Kuten viimeksi tuli mainittua, niin uusi ja vanha sukupolvi ottivat yhteen kesällä 1987. Inokin puolelle asettuivat vanhat parrat, kuten Seiji Sakaguchi, Masa Saito, Yoshiaki Fujiwara ja Kantaro Hoshino. Fujinami, Choshu ja Maeda johtivat “uusia” joukkoja, jossa oli mukana Kengo Kimuran, Nobuhiko Takadan ja Super Strong Machinen kaltaisia nimiä. Suuret joukkojen väliset kohtaamiset nähtiin isoissa eliminaatio-otteluissa, joista kumpikaan ole vielä NJPW Worldin arkistoihin eksynyt. Joka tapauksessa, tällä kertaa Choshu ja Fujinami iskivät hynttyyt yhteen opettajaansa Inokia ja… Keiji Mutoa vastaan. Kyllä vain, selkärangaton Muto ei tietenkään seissyt muun nuorison rinnalla, vaan päätti ratsastaa Inokin vanavedessä huipulle.

Onhan tämä taas kieltämättä joukkueottelu. Ottelun aluksi kiusoitellaan kuka Inokin joukkuepariksi lopulta päätyy. Sakaguchi on jo painipöksyt jalassa valmissa hyppäämään kehiin, kun Muto hölkkää paikalle ja ilmoittautuu mukaan. Alkupuoli on sitten se mitäänsanomattomin osuus. Muton tasainen nousu kohti kärkikahinoita jatkuu, kun hän saa isot near-fallit sekä Fujinamia että Choshua vastaan. Samalla tosin juuri Muton osuudet ovat vähiten kiinnostavinta kamaa. Inokin mattovääntö Fujinamin kanssa ja tuliset hetket Choshun kanssa olivat sitten sitä tulisempaa kamaa. Toki Muto on mukana yhdessä ottelun huippuhetkistä, kun hän ryntää kehään saatuaan kehävuoron ja Choshu lukitsee tämän välittömästi Scorpion Deathlockiin.

Choshusta puheenollen. tämä ottelu ei nyt toki anna miehestä parasta mahdollista kuvaa, mutta odotan edelleen sitä todellista Choshun näytöstä, joka nostaisi hänet Fujinamin tasolle myös kehässä. Karismahan on toki kiistaton, sen verta kuumana yleisö on Choshun päästessä kehään. Toivoin, että AJPW-vuosien jälkeen oltaisiin saatu heti tykkiesitys ruutuun, mutta ainakin tässä nähtiin vaan sitä samaa vanhaa. Ehkä vaan odotan mörssärimäisempää ja brawlaavampaa kehätyyliä lookin ja maineen perusteella.

Sivuhuomiona muistan myös mainita, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun tajusin tuomarivuoroon päässeen Tiger Hattorin. Hattori tulisi tuomitsemaan otteluita vielä pitkälle 200-luvun puolelle asti.

Tämän päivän teemana on muuten ottelun päättävät sekoiluselätykset. Choshun Backdrop pitää Muton hartiat matossa ehkä 2.5 laskuun asti, mutta tuomari laskee silti ja uuden sukupolven johtajat korjaavat voiton ottelun nuorimmasta osanottajasta. Ei huolta, tämä ei ole tämän kirjoitusblokin tökeröin selätysvoitto. Otteluna noin muuten ihan ok.

Akira Maeda & Nobuhiko Takada vs Yoshiaki Fujiwara & Kazuo Yamazaki

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Tag Team Championship
(1.9.1987, Fukuoka Sports Centre)

Maeda ja Takada olivat pitäneet tiukasti kiinni joukkuemestaruudesta, mutta UWF-joukkojen välit olivat vihdoin revenneet NOW vastaan NEW -kuvion myötä. Fujiwaran rinnalla taisteli tässä UWF-viisikon pahnanpohjimmainen Kazuo Yamazaki. Yamazaki oli viettänyt NJPW-vuotensa pääasiassa voitokkaasti alakortin juniorikuvioissa, mutta pari haastoa juniorimestaruudesta eivät olleet tuottaneet tulosta. Fujiwara ja Yamazaki olivat ehtineet haastaa Maedan ja Takadan mestaruudesta jo toukokuun puolella, mutta silloin mestarit olivat vetäneet pidemmän korren.

Muutama kovaääninen jaksaa vuodesta toiseen huudella siitä, miten Yoshiaki Fujiwara kuuluisi ehdottomasti Wrestling Observerin kunniagalleriaan. Tällaisen ottelun jälkeen kavereiden juttuja voi melkein alkaa jo uskomaan. Fujiwaran suoritus tässä oli suorastaan mestarillinen. Karaistunut veteraani näyttää tässä nuoremmilleen kaapin paikan, kun vääntää tilanteen toisensa jälkeen käsilukkoonsa, puijaa potkukaksikkoa epäedullisiin tilanteisiin ja hallitsee kehää miten tahtoo. Kieltämättä parasta Fujiwaraa tähän asti. Maeda ja Takada ovat tuttuun tapaan myös mainiota, kun potkut ja heitot lähtevät komeasti tilanteesta kuin tilanteesta. Tämän kolmikon rinnalla Yamazaki jää selkeästi varjoon, etenkin kun painityyli on jopa Takadaa ja Maedaa yksiulotteisempi potkutyyli. Yamazakin potkukamppailut vastustajiaan vastaan tuottavat kyllä kourallisen aivan sairaita potkuja suoraan päähän. Lienee showpainin taikaa (tai jonkinasteinen ihme), että koko kolmikko selvisi ilman näkyviä aivotärähdyksiä. Fujiwara ei taivu potkimaan nuorempiensa tavoin, niin hän tyytyy läpsimään nuoremmilta nenät poskelle. Aivan mahtavaa settiä alusta loppuun asti. Eikä tämä nyt ole mitään kuivakkaa pseudo-MMA-vääntöä, vaan pääosin hemmetin intensiivistä pystypainia.

Lopussa Yamazaki vetää hatusta suuryllätyksen. Saatuaan noin parikymmentä potkua päähän viimeiseen pariin minuuttiin, Yamazaki repäisee German Suplexin aivan tyhjistä ja saa pidettyä Takadan hartiat matossa kolmeen asti. Tai no, Takadan hartiat ovat ylhäällä jossain 2.85 kohdalla ja mies itse jaloillaan jos lasku olisi jatkunut vielä neljään, mutta tulos ratkaisee tälläkin kertaa.

Voiko muuta sanoa kuin Zemppari suosittelee ja samalla harmitella sitä, että kevään ottelu joukkueiden välillä on kerännyt vielä tätäkin enemmän kehuja.

Maedalle tämä ottelu jää viimeiseksi tässä projektissa ja muillekin tulee piakkoin melkoinen tauko. Mutta pojillahan oli mennyt oikein mukavasti, joten mitä kummaa tapahtui tällä kertaa?

Noh…

Interlude: Maeda potkii itselleen potkut, Newborn UWF syntyy

Akira Maeda on aina ollut hieman ongelmalapsi. Andren kanssa käyty nahjaus keväällä 1986 oli vain yksi esimerkki kehässä shootiksi äityneistä tapauksista. Nyt kun Choshu oli palannut, niin Maeda huomasi ajautuneensa nokkimisjärjestyksessä korkeintaan neljännelle sijalle Inokin, Choshun ja Fujinamin jälkeen. Marraskuussa 1987 Maeda ja Choshu ovat vastakkaisilla puolilla kuuden hengen joukkueottelussa. Choshulla oli Kido kiinni Scorpion Deathlockissa ja selkä Maedaan päin. Maeda asteli kehään ja potkaisi Choshua päähän, murtaen tämän silmäkuopan. Maeda vetosi vahinkoon, mutta monet muut olivat sitä mieltä, että Maeda oli tahallisesti yrittänyt vahingoittaa Choshua. Maeda hyllytettiin välittömästi ja Choshu oli sivussa noin kuukauden. Toimisto tarjosi vielä Maedalla oppimatkaa Meksikoon, oletettavasti pyrkimyksenä pitää Maeda ja Choshu erossa toisistaan kunnes välit lämpenisivät, mutta Maeda ei moiseen suostunut. Niinpä alkuvuodesta 1988 Maeda sai virallisesti kenkää eikä enää koskaan palaisi New Japaniin painijana.

Mutta eivät Maedan painipäivät vielä tähän loppuneet. Alkuperäinen UWF oli kuollut nopeasti moninaisten vaiheiden jälkeen, mutta “U:n henki” ei ollut vielä kuollut. Kun Maeda sai potkut, niin hänen perässään lähtivät Nobuhiko Takada, Kazuo Yamazaki, Yoji Anjo ja Tatsuo Nakano. Joukko pisti pystyyn Newborn UWF:n, josta tuli iso hitti. Maeda paini vuonna 1988 vain kuusi ottelua, mutta voitti silti Wrestling Observerin vuoden painijan palkinnon, sen verta suuri oli miehen panos lippuluukulla ja kehässä. Puhtaat lopetukset, Maedan tähtivoima ja shoot stylen uusi tuleminen nostattivat Newbornin aina Tokyo Domeen asti, ollen näin ensimmäinen painipromootio, joka upouudella baseball-stadiunilla ehti painitapahtuman järjestää. Kun vuonna 1989 mukaan hyppäsivät vielä Yoshiaki Fujiwara sekä hänen kaksi tähtioppilastaan, Minoru Suzuki ja Masakatsu Funaki, näytti Newbornin tulevaisuus kirkkaalta. Erimielisyydet promootion suunnasta sekä Japanin ekonomian romahtaminen 90-luvun taitteessa ajoivat kuitenkin promootion lopulta nurin vuonna 1990. Maeda, Takada ja Fujiwara lähtivät kaikki omiin suuntiinsa, jatkaen kukin shoot stylen tarinaa omalla tavallaan. Tarkemmin Newborn UWF:n ja sitä seuranneiden promootioiden vaiheista voit tuttuun tapaan lukea puroresuprofessorin erinomaisesta U:n Perilliset -artikkelista.

Maeda perusti vuonna 1991 Fighting Network Ringsin (RINGS), joka aloitti matkansa painipromootiona, mutta muovautui lopulta vapaaotteluorganisaatioksi. RINGSin suurimpiin saavutuksiin lukeutuu luonnollisesti Volk Hanin tuominen painimaailman kartalle, Kiyoshi Tamuran nousu sekä näiden kahden väliset kamppailut. Maeda itse jatkoi painimista vuoteen 1999 asti, eläköityen lopulta ottelussa Aleksandr Karelinia vastaan. Karelin voitti vaatimattomasti kreikkalais-roomalaisessa painissa kolme olympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta. Wrestling Observerin kunniagalleriaan Maeda valittiin alkuperäisjäsenenä vuonna 1996.

Maedan perintö on mutkikas. Toisaalta hän oli avaintekijänä mullistamassa japanilaista showpainikenttää, oli avaintekijä molemmissa UWF-promootioissa, nousi suursuosioon ja oli kehässä myös parhaillaan erinomainen. Toisaalta hän oli yksi aikakauden isoimmista kusipäistä, ajautuen shoottaamaan kehässä ainakin kolmesti. Hieman Dynamite Kidin kaltainen kaveri on siis lopulta kyseessä. Mielelläni olisin Maedaa vielä tämän projektin merkeissä seurannut (kuten myös muita UWF-loikkareita), sillä hän on kieltämättä yksi 80-luvun loppupuolen merkittävimpiä kavereita New Japanissa.

Keichi Yamada vs Yuji Funaki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(27.12.1987, Ryogoku Kokugikan)

Keichi Yamada oli jatkanut seikkailujaan alakortissa ja siinä sivussa ehtinyt käydä ensimmäisellä opintomatkallaan Kanadassa ja Englannissa. Nyt vuosiluokan 1984 jäsen otti yhteen luokkatoveri Yuji “Masakatsu” Funakin kanssa. Masakatsu Funakin kohtalona on jättää NJPW (lähes) lopullisesti seuratessaan UWF-joukkoja vuonna 1989, mutta hän ehtii vielä tehdä pikaisen visiittinsä tämän projektin tiimoilla. Vuonna 1969 syntynyt Funaki oli osa samaa vuosiluokkaa Yamadan, Muton, Chonon ja Hashimoton kanssa. Niinkin ladatussa vuosiluokassa nuori Funaki vakuutti ja pääsi tekemään debyyttinsä jo 15 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1985. Muiden nuorten leijonien tapaan myös Funaki oli viettänyt nuoruusvuotensa alakortissa häviten ja ystävystyen pari vuotta myöhemmin debytoivan tulokkaan Minoru Suzukin kanssa.

Yamada näytti vetäneen kuurillisen Dynamite Kidin kasseista lainattuja vitamiineja, sillä takatukan kasvattamisen lisäksi ruumiinrakennekin muistuttaa vieläkin tiiviimpään pakettiin ahdettua Dynamitea. Valitettavasti tulevien legendojen kohtaaminen ei ollut vielä sitä, mitä se olisi voinut tulevaisuudessa olla. Aivan yhtä tylsänpullea koitos ei nyt ollut kyseessä kuin Hashimoton ja Chonon kohdalla, mutta räjähtävät alkuhetket villien potkusarjojen myötä antoivat toiveita paremmasta. Jos tästä olis vaan leikattu vaisu ja mitäänsanomaton keskiosuus pois, niin jäljelle olisi jäänyt oikein mukava ja tiivis juniorisprintti. Funaki näytti ottelussa hyvältä, kuten myös Yamada, mutta juniorimeiningin ohessa kokonaisuus jäi kovin valjuksi. Ottelun lopetus, pieni kunnianosoitus Dynamiten ja Tiger Maskin ottelusarjalle, nosti onneksi vielä hymyn huulille.

Funakin suuret saavutukset nähdään NJPW:n ulkopuolella. Funaki liittyi osaksi Newborn UWF:a vuonna 1989 ja seurasi UWF:n tuhon jälkeen Yoshiaki Fujiwaraa Pro Wrestling Fujiwara Gumiin. Kun Fujiwara alkoi kuitenkin veljeilemään Gran Hamadan Universalin ja muiden showpainipromootioiden kanssa, niin Funaki ja Suzuki jättivät laivan ja perustivat yhden ensimmäisistä japanilaisista vapaaottelupromootiosta Pancrasen vuonna 1993. Pancrase oli luomassa perustaa, jolta PRIDE FC ponnisti maailmanmaineeseen vuosituhannen taitteessa. Vapaaottelijana Funaki viihtyi Pancrasen kärkinimenä vuosituhannen vaihteeseen asti, jolloin hän eläköityi vapaaottelusta, tehden vielä paluun vuosina 2006-2008. Sen jälkeen Funaki palasi vanhoilla päivillään vielä showpainin pariin, nousten AJPW:n riveissä Triple Crown -mestariksi vuonna 2012. Kotipromootioonsa New Japaniin Funaki palasi muutaman tapahtuman ajaksi osana NJPW:n ja AJPW:n yhteistyökuvioita 2010-luvun alussa. AJPW:n ja WRESTLE-1:n jälkeen Funaki on jatkanut painimista freelancerina, merkittävimpinä esiintyen Pro Wrestling NOAHssa näin 2020-luvun puolella.

Tatsumi Fujinami & Kengo Kimura vs Riki Choshu & Masa Saito

JA



Riki Choshu vs Antonio Inoki

JA



Antonio Inoki vs Big Van Vader

aka



SUMO HALL RIOT

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(27.12.1987, Ryogoku Kokugikan)

Kolme ottelua paketoituna yhteen, mutta sille on syynsä. Kyseessä on siis yksi NJPW:n legendaarisista paskamyskyistä, joka vaatii hieman esiselitystä. Eli, huoh, siis…

Vuoden viimeisen ison Tokion tapahtuman pääottelu piti siis olla Antonio Inoki vastaan Riki Choshu, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984. Sen sijaan yleisölle tarjotaan Takeshi Puroresu Gundanin uuden hirviön “Big Ben Baderin” esittely, haaste Inokille ja perseestä revitty joukkueottelu Fujinamin ja Kimuran sekä Choshun ja Saiton välillä. Kyllä, kesän NOW/NEW-liittoutumilla oltiin heivattu vesilintua, Choshu oli jälleen oman poppoonsa johdossa, Kimura ja Fujinami olivat jälleen samalla viivalla ja Inoki edelleen kaiken yläpuolella. Mutta siis mikä ihmeen Takeshi Puroresu Gundan ja mikä ihmeen Big Ben?

Vaikka näissä katsomissani otteluissa tupa näyttää kohtuullisen täydeltä ja kuulostaa äänekkäältä, niin televisiossa NJPW:n katsojaluvut olivat romahtaneet selkeästi 80-luvun alkuvuosien (Tiger Mask sekä Choshu vs Fujinami) huipuista. Ensimmäinen UWF-loikkaus, Choshun joukkojen lähtö, AJPW:n suosion kasvu sekä WWF-yhteistyön loppumisesta johtunut isojen gaijin-tähtien kato (mm. Andre ja Hogan) olivat tehneet tuhoja katsojaluvuille. UWF vs NJPW -kuviota muistellaan nykyään lämmöllä, mutta suureksi vetonaulaksi se ei televisiossa osoittautunut. TV Asahin puolella otettiin uudet keinot käyttöön. Ensin pistettiin kanavapaikka vaihtoon ja sitten ohjelmaformaattiakin uusiksi. Julkkisvieraiden tähdittämillä studio-osuuksilla terästetty ohjelma floppasi lähes välittömästi. Formaattia rukattiin, mutta lopulta loppu tuli jo heinäkuussa 1987.

Lisää koko I Can’t Wait Until You Give Up! -fiaskosta voi lukea tästä KinchStalkerin kääntämästä artikkelista.

NJPW:n nappaama ohjelmapaikka oli ollut koomikko “Beat” Takeshi Kitanon varieteeohjelman hallussa, mutta Kitano oli ajautunut ongelmiin hyökättyään kavereidensa kera juorulehti FRIDAYn julkaisijan toimistoon lehden julkaistua jutun Kitanon suhteesta huomattavasti itseään nuoremman naisen kanssa. Noh, Kitano selvisi jupakasta ilman linnatuomiota ja palasi ruutuun. Huippusuosittu TV-kasvo ympättiin siis myös NJPW:n kuvioihin tuomaan uusia silmäpareja painin pariin. Kitanosta tuli uuden Takeshi’s Puroresu Gundan -tallin johtaja. Tallin oli tarkoitus toimia tulokkaiden Gedon, Jadon ja tulevan Super Delfinin alkuaskeleina New Japaniin, mutta toisin lopulta kävi.

Jos nimi Takeshi Kitano soittaa jotain kelloja, niin mies tunnetaan länsimaissa varmaan parhaiten Takeshi’s Castle -sarjan nimimiehenä. Sen lisäksi hän on pitkän linjan näyttelijä ja ohjaaja rikoselokuvissa.

Kitanon joukon kruununjalokivi olisi uusi länsimainen hirviö: Big Van Vader.

Vuonna 1955 syntynyt Leon White oli noussut amerikkalaisen jalkapalloilijan urallaan aina NFL-liigaan asti, mutta loukkaantumiset olivat päättäneet lupaavan sentterin uran pikaisesti. Järkälemäinen White oli onneksi bongattu salilta ja rekrytty showpainin merkilliseen maailmaan. Verne Gagnen AWA:ssa alkuaskeleensa vuonna 1985 ottanut White sai nimen baby Bull ja myöhemmin Bull Power. Näin villeistä nimistä oli matka vain ylöspäin. Järkäleen nimi kantautui myös japanilaisiin korviin, kun Masa Saito suositteli Whitea uuden kaavaillun hirviön rooliin. Ulkoasu olisi mangataituri Go Nagain suunnittelema savua syöksevän kypärän kera.

Nimi Vader on saanut alkunsa Wada-nimisestä samuraista kertovasta tarinasta. Samasta lähteestä inspiraatiota kaivoi myös George Lucas Tähtien Sotaa luodessaan, joten paini-Vader ei ole lainannut nimeään Darth Vaderilta, vaan molemmilla on sama kantaisä. Tarina ei kuitenkaan kerro, miksi etunimeksi tuli Big Van.

Sitten, vihdoin, itse otteluiden tapahtumiin.

Pätkitty segmentti alkaa siitä, että Masa Saito huutelee kehässä jotain, ilmeisesti haastaen Inokin ottamaan yhteen Vaderin kanssa (sen sijaan että ottaisi yhteen Choshun kanssa). Inoki lompsii paikalle, ilmoittaa kohtaavansa vaikka molemmat ja lompsii takaisin bäkkärille valmistautumaan. Niinpä kehässä alkaa joukkueottelu, jossa Fujinamin ja Kimuran piti ilmeisesti alun perin kohdata Saito ja Vader. Nyt kuitenkin Choshu on ottanut Vaderin paikan. Ja yleisö, voi pojat, on lievästi sanottuna käärmeissään. Jälleen, lähinnä näitä valikoituja otteluita katsomalla olen saanut ruusuisempaa kuvaa aikakauden NJPW:stä kuin tilanne on oikeasti ollut. Voin siis lähinnä olettaa, että tämä kasarin yleisö on saanut tarpeekseen Inokin jatkuvasta häränpaskasta ja reagoi voimakkaasti. Yleisö huutaa vain yhtä termiä (ilmeisesti “lopettakaa tämä ottelu”), heittää kirjaimellisesti roskaa kehään ja ei reagoi mihinkään mitä ottelijat kehässä puuhaavat. Tämä on varmaan sitä parempaa heattia, mistä vanhat parrat unelmoivat. Ottelua on turha käsitellä, nimittäin asioita vaan tapahtuu samalla kun kaikki focus on yleisössä. Myös kamerassa oleva yleisön osa kuikuilee myös paikoin muualle kuin kehään, yleensä varma merkki siitä, että yleisössä on joku oma tappelunsa menossa.

Sitten aletaan selkeästi soveltamaan. Choshun Lariat tiputtaa Kimuran, mies saa hartiat ylös kahden kohdalla, tuomari laskee silti kolmeen, koska vitut tästä. Fujinami ja Kimura liukenevat hetken ihmettelyn jälkeen paikalta, kun Choshu saa pikaisella promolla yleisön välittömästi puolelleen. Myrkyisät Choshu-chantit raikaavat ja päivä on pelastettu… vai onko? Inoki saapuu ottelemaan, mutta Saito saattelee Choshun pois paikalta. Inoki odottelee Choshua, kunnes lopulta poistuu ja Choshu ilmaantuu lähes välittömästi paikalle. Nyt saa puolestaan Choshu odotella Inokia, joka vihdoin saapuu minuuttien odottelun jälkeen takaisin ja lopulta odotettu yksilöottelu käynnistyy.

Tai no, “ottelu.” Inoki perääntyy raukkamaisesti kulmaukseen painimista karkuun useampaan otteeseen, turhautunut Choshu käy tuomariin käsiksi, Inoki loikkaa urheasti ihmiskilven ylitse iskien Enzuigirin, mähinä siirtyy ulkopuolelle, Choshun pää kehätolppaan, bleidaus silmän yläpuolelle, Inoki lyö haavaa jatkuvasti, Octopus Hold, Hase ryntää kehään aiheuttamaan diskauksen, raivoisa Choshu revitään bäkkärille. Se on siinä. Öh, kuviona tuo on toki tavallaan viihdyttävä, mutta kun jättiottelu kolmen vuoden odottelun jälkeen, epämääräisen ja yleisön halveksuman joukkuematsin jälkeen, niin Inokilla on ollut niitä parempiakin ideoita.

JA SITTEN VADER KÄVELEE KEHÄÄN (samalla kun yleisö chanttaa hyllytetyn Maedan nimeä).

Seuraa ottelu, joka olisi varmasti jopa koomisen shokeeraava, jos asiasta ei olisi jotenkin kuullut etukäteen. Vader kössittää Inokin, Antonio VITUN Inokin, johonkin neljään minuuttiin eikä Inoki saa iskuakaan perille. Jobbaamiselle legendaarisesti allerginen Inoki, joka on viimeksi syönyt puhtaan selätyksen pari vuotta sitten ja jota ei ole yksilöottelussa selätetty varmaan kirjaimelliseen vuosikymmeneen, häviää IMPROMPTUOTTELUSSA NELJÄSSÄ MINUUTISSA. Onko se edes hyvä kössitys. Ei oikeastaan? Lopputuloksensa (ja toki mellakan) vuoksi tämä muistetaan. Yleisö, joka halusi päitä vadille joukkueottelun aikana, ei oikein tiedä miten reagoida. Vader höykyttää Inokia hetken vielä kellonsoiton jälkeen, mutta sitten ukkelit häipyvät ja lähetys päättyy rauhallisesti. Kun kamerat sammuvat, niin mähinä yleisössä jatkuu. Yleisössä sytytetään istuintyynyjä tuleen ja heitetään kehään kaiken muun roskan ohella. Edes kehäkuuluttaja Kero Tanakan vuolas anteeksipyyntö tai Inokin lepyttelyt eivät auta riehaantuneen yleisön tyynnyttelyssä. Lopulta tarvitaan poliisin väliintulo, jotta tunnin kestänyt mellakointi saadaan loppumaan.

Mellakan johdosta NJPW sai Ryogokuun kahden vuoden mittaisen porttikiellon, joka jätti New Japanin ilman suurta areenaa Tokiossa, eli suurimmalla ja tärkeimmällä markkina-alueellaan. Porttikielto saatiin lopulta hierottua TV Asahin väliintulon myötä “vain” päälle vuoden mittaiseksi. Vaderista tulisi kova vetonaula vuosiksi ja NJPW:n uusin kärkigaijin, mutta ei välttämättä mellakkaan päättyneen debyytin ansiosta. Takeshi Puroresu Gundan kuopattiin myös pikatahtia, eikä Kitanoa enää NJPW:ssä nähty. Takeshi's Castlessa kyllä vakioroolit nappasivat Strong Kobayashi ja Umanosuke Ueda.

Virallinen arvioni: helvetti mikä sotku.

(Koko Sumo Hall Riot ja siihen johtavat tapahtumat ovat semmoinen sekamelska, että puroproffa saa tulla pätemään tarkemmilla tiedoilla/korjailemaan virheitä Discordissa, tämä oli parasta mitä onnistuin kasaamaan sekalaisista nettilähteistä.)

Ensi kerralla: Juniorit saavat vihdoin oman turnauksensa, kun pääsemme vihdoin vuoden 1988 pariin… joskus vuonna 2026 tällä tahdilla.

[Zemppari]

1988 - Osa 1



Keiichi Yamada vs Shiro Koshinaka

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(25.1.1988, Gifu Industrial Hall)

Uusi vuosi käynnistettiin uudella turnauksella, kun juniorit saivat vihdoin oman rakosensa loistaa. Top of the Super Junior -turnaus käytiin 12 painijan kesken yhdessä lohkossa ja eniten pisteitä kerännyt kaksikko kohtaisi toisensa loppuottelussa. Ensimmäisen turnauksen osallistujiin lukeutuivat UWF-pojat Takada ja Yamazaki (jotka jättäisivät NJPW:n vasta maaliskuussa), heitä seuraavana vuonna seuraava Masakatsu Funaki, alakorttiin jumiutunut Tatsutoshi Goto, AJPW:sta Choshun mukana palanneet Hase, Norio Honaga, Hiro Saito ja Kuniaki Kobayashi, vierailevat tähdet Tony St. Clair ja Owen Hart sekä tässä ottelussa vastakkain olevat junioridivarin vakiokasvot Koshinaka ja Yamada. Koshinaka oli joutunut vakatoimaan juniorimestaruutensa syksyllä 1987 nilkkavamman vuoksi. Ottelu Yamada vastaan oli tärkeä jatkokamppailun kannalta. Yamada oli kuudesta ottelustaan voittanut neljä, otellut tasan Takadan kanssa ja hävinnyt Saitolle. Koshinaka oli hävinnyt vain kerran Owen Hartille.

Jos nautit jalkalukoista, nautit tästä ottelusta. Perseiskuistaan tunnettu Koshinaka viettää valtaosan ottelusta perseellään, kun Yamada vääntää miehen jalkaa pitkään ja hartaasti. Koshinakan myynti ei mitään maailman erikoisinta ole, etenkin kun ottelun loppupuolen energisempi osuus alkaa. Yamada päätyi niin pitkälle, että repi Koshinakan saappaan ja säärisuojan irti murjoessaan nilkan seutuvia! Yamada päätyy konnamaisesti jopa hakkaamaan jalkaa kehäkellolla. Koshinaka toki vastaa repimällä hiuksista ja silmistä, joten kai puntit on nöin tasattu? Valkoisena vilkkuva sukka viestittää samalla kunnon loppurutistuksen alkamista, kun Koshinaka pääsee vihdoin mukaan peliin. Sarja selätysyrityksiä, Yamadan komea plancha ja sairas backdrop eivät riitä, mutta Koshinakan yllättävä German riittää nipin napin juniorinousukkaasta selviämiseen.

Ei nyt ihan suositeltavan hyvä ottelu, yleisö kun on suurimmalta osalta niin vaisu, että tässä luulee katsovansa erikoisia hautajaismenoja. Energistä juniorimenoa toivoessa pitkäksi venyvä jalan työstäminen käy ehkä rahtusen liian pitkäksi, vaikka Yamadan saapastaktiikka tuokin lopulta kaavaan kaivattua uniikkia maustetta. Lopputulitus toimii toki herkullisesti, kun Koshinaka repii Yamadan takaisin kuilun reunalle.

Keiichi Yamadalle tämä on viimeinen esiintyminen tässä projektissa, ainakin tällä nimellä. Mutta vuonna 1989 saapuu kehiin tutun muotoinen naamiomies, mutta palataan siihen kun sen aika on.

Shiro Koshinaka vs Hiroshi Hase

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

(7.2.1988, Nakajima Sports Centre)

Top of the Super Junior -loppuotteluun päätyivät lopulta junioridivisioonan ykköstähti Shiro Koshinaka ja 26-vuotias “supertulokas” Hiroshi Hase, joka sattui olemaan myös hallitseva juniorimestari voitettuaan Kuniaki Kobayashin joulukuussa 1987. Kaksikon välinen lohko-ottelu oli päättynyt Hasen voittoon. Hase ja Koshinaka sijoittuivat lohkon kärkeen tasapistein Hartin jäädessä kolmanneksi. Hase on ehtinyt jo esiintyä pariin otteeseen kehänlaidalla, mutta nyt on luvassa ensimmäinen kehäesiintyminen tämän projektin tiimoilta.

Hase oli edustanut Japania kreikkalais-roomalaisessa painissa vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisissa ja oli sijoittunut painoluokassaan yhdeksänneksi. Siinä sivussa hän ehti hetken toimia japanin kielen opettajana lukiossa ennen kuin hyppäsi showpainin maailmaan Riki Choshun koulutettavaksi vuonna 1985. Saatuaan alkukoulutuksensa Choshulta, Hase lähetettiin Stu Hartin kauhujen kellariin mankeloitavaksi alkuvuodesta 1986. Hase debytoi Stampedessa ja paini Kanadassa kunnes palasi Japaniin ja oli mukana Choshun loikkauksessa takaisin New Japanin rivistöön vuonna 1987. Nyt vasta noin pari vuotta paininut Hase oli jo mestari ja ensiyrityksellään turnauksen loppuottelussa. Tärkeänä muotinurkkauksen huomiona Hasella on jo tässä vaiheessa yksi painihistorian komeimmista viikset/takatukka-kombinaatioista.

Otteluna loppujen lopuksi ihan kiva, mutta historiallisena loppuotteluna lopulta kovin mitäänsanomaton. Hieman Yamada-ottelun tavoin Koshinaka päätyy roikkumaan nuoremman kilpaveljensä mukana, mutta ei ollut aivan yhtä takamatkalla lähes koko ottelua. Hase puolestaan oli vakuuttavan oloinen, mutta ei ole vielä sillä tasolla, jonne tulee nousemaan tulevien vuosien aikana. Valtaosa liikkeistä näytti hyvältä, etenkin miehen innovoima Northern Lights Suplex, mutta vastaavasti parikin loikkaa näyttivät enemmän hämmentäviltä kuin vakuuttavilta.

Missään vaiheessa ottelu ei oikein tuntu klikkaavan toivottavalla tavalla. Sinällään kehätoiminnan osalta suurempia valituksenaiheita ei ole, mutta missään vaiheessa ei myöskään tunnu siltä, että nyt on turnauksen loppuottelu kyseessä. Koshinaka repii jälleen perseestään Suplexin, tällä kertaa Dragon-mallistoa ja onnistuu yllättämään Hasen juuri ja juuri nousten ensimmäisen Top of the Super Junior -turnauksen voittoon.

Antonio Inoki vs Big Van Vader

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(7.2.1988, Nakajima Sports Centre)

Ei liene suuri yllätys, että Sumo Hallin tapahtumien jälkeen Inoki janosi kostoa Vaderista. Vuosi oli avattu kaksikon välisellä uusintaottelulla, joka oli päättynyt Inokin diskausvoittoon. Alkuvuoden kiertueen sekalaiset joukkueottelut olivat jatkaneet kaksikon välistä kähinää. Kun Inoki ei ollut vastapuolella, niin Vader dominoi Masa Saito rinnallaan alle viisiminuuttisissa koitoksissa ja kukistaen alakortin sankareita jopa tasoitusotteluissa. Nyt Inoki ja Vader kohtaisivat kolmannessa yksilöottelussaan. Tässä ottelussa Vader käyttää mustaa naamiotaan, josta tulisi myös miehen tavaramerkki ennen Yhdysvalloissa tutumpaa punaista naamioviritystään.

Heti kun kyseessä ei ollut parin minuutin kössitys, niin Vaderin vihreys näkyy tässä vielä komeasti. Valtaosa ottelusta kuluu olkapäälukkoa vääntäessä, niin ei liene suuri yllätys, että painiopit oli lyöty miehen kalloon juuri AWA:ssa. Ei tässä nyt hirveämmin muuta ehdi tapahtua. Inoki väistelee Vaderin suurimpia hyökkäyksiä verrattaisella vikkelyydellään ja Vader törmäilee kulmauksiin. Lopulta Inoki saa vakuuttavasti nostettua Vaderin harteilleen, kaksikko vyöryy yläköyden ylitse, Vaderin kallo kehätolppaan ja verkkaisa vyöryminen barrikadin ylitse yleisöön ja tuloksena tuplauloslasku. Tervetuloa takaisin kasarille. Ainakin tämä ottelu oli kohteliaasti kohtuullisen lyhyt eikä Inoki/Andre-tyylin päättymättömän tuntuinen vääntö.

Kellonsoiton jälkeen (ei se podcast) MYSTINEN NAAMIOMIES tekee eeppisen paluun, heittää jauhot Inokin naamalle ja tökki häntä hetken kepillä. Vader palaa kehään, möykyttää Inokia ja muita painijoita hetken, nostaa kirjoituspöydän kehään ja törmää siihen itse Inokin saatua käännettyä Irish Whipin viime hetkellä. Yleisö haluaa ottelun käynnistettäväksi uudestaan, kokeillaan uudestaan kesällä.

Kengo Kimura & Tatsumi Fujinami vs Riki Choshu & Super Strong Machine

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(7.2.1988, Nakajima Sports Centre)

Fujinami ja Kimura olivat jälleen nousseet joukkuemestareiksi, kun vanhat kaverukset olivat päihittäneet Yamazakin ja Fujiwaran tammikuussa. Nyt jo kolminkertaiset mestarit ottivat ensimmäisen haasteensa vastaan. Tutun Choshun rinnalla seisoi ensimmäistä kertaa tässä projektissa Super Strong Machine.

Mies naamion alla, Junji Hirata oli debytoinut New Japanissa jo vuonna 1978. Klassisen nuoren leijonan hommat päättyivät vuonna 1982 miehen suunnatessa ensin Meksikoon ja sitten Kanadaan opintomatkalleen. Hirata palasi naamion kanssa kotiin vuonna 1984 ja hänen ympärilleen muodostui Strong Machine Army, samoja naamioita lainanneiden hyypiöiden kerho. UWF-loikkauksen ja Choshun lähdön myötä New japaniin aukesi konearmeijan mentävä aukko, joten Strong Machine vietti vuodet 1984 ja 1985 tiukasti Inokin ja Fujinamin vakiovastustajana. Loppuvuodesta Machine kuitenkin loikkasi Choshun perässä All Japaniin, josta oli palannut takaisin edeltävänä kesänä Choshun mukana ja ollut mukana NEW/NOW-kuviossa NOW-joukkojen mukana. Sen jälkeen hän oli lyöttäytynyt yhteen Choshun armeijan kanssa.

Super Strong Machine ei kuitenkaan nimestään (tai naamiostaan) huolimatta ollut osana vuoden 1986 The Machines -tallia, joka on jäänyt varmaan syystäkin WWF:n historian hämäriin pölyttymään. WWF-koneet lainasivat SSM:n naamiotyylin käyttöönsä Giant Machinen, Big Machinen, Super Machinen, Hulk Machinen, Piper Machinen, Animal Machinen ja Crusher Machinen seikkailuihin.

Super Strong Machine ajoi tässä asiansa. Komean Flying Headbuttin lisäksi (dojossa Wild Pegasus ottaa muistiinpanoja) Machine tyytyi lähinnä olemaan keskinkertainen brawleri. Nyrkiniskut olivat kyllä ihan komeita, mutta ei meno ainakaan tässä ottelussa hirvittävän kehuttavaksi yltänyt.

Tämä ottelu löytynee Wanhan Wrestlahmentin sivuilta jostain oppikirjamaisen ja kaavamaisen joukkueottelun seutuvilta. Mitään suurta, innostavaa, dynaamista tai edes kovin sanan säilää herättelevää painiskelua ei tässä nähty. Olin jo esittämässä mietelauseen, että jos Randy Orton olisi painiottelu, se olisi tämä, mutta sitten muistin, että tässä oli hetkellinen tulinen hetkensä Fujinamin ja Choshun asettuessa vastakkain.

Heelit eristävät Kimuran, mies ottaa pataansa, puolivahingossa hot tag, facet eristävät Choshun, Machine kehään ja lopetus Dragon Sleeperiin. Tämä oli kieltämättä ottelu joka tapahtui.

Ensi kerralla: Musketöörit yhtenä rintamana ensimmäistä ja viimeistä kertaa

[Zemppari]

1988 - osa 2




Tatsumi Fujinami vs Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

IWGP Heavyweight Championship
(24.6.1988, Osaka Prefectural Gym)

Onko lopulta suurikaan yllätys, että Inoki ei pudottanut IWGP Heavyweight -mestaruutta yhtään kenellekään. Inoki oli murtanut jalkansa keväällä, joka oli tietenkin johtanut vyön vakatoimiseen. Uusi mestari ratkottiin toukokuussa ottelussa Tatsumi Fujinamin ja lähes voittamattoman Big Van Vaderin välillä. Fujinami selvisi voittajana diskauksella ja nousi ensimmäistä kertaa urallaan IWGP Heavyweight -mestariksi palaten yksilömestariksi ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Ilo oli lyhytaikainen, sillä ensimmäinen puolustus vanhaa tuttua Choshua vastaan oli päättynyt tuomarin päätöksellä ratkaisemattomaksi, joten vyö vakatoitiin jälleen. Revanssissa ratkaistiin vyön kohtalo, samaan tyyliin kuin kaksikko oli vuosia aiemmin kamppaillut WWF International Heavyweight -mestaruuden kohtalosta.

Olipahan kyllä matsi. Kaksikon ensimmäinen ottelusarja vuosia takaperin ei kokonaisuutena päässyt sytyttämään allekirjoittanutta yhtä isoa poikkeusta lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin osuttiin kunnolla kohdilleen. Alkupuoli nyt oli vähän sitä tutumpaa rauhallisempaa ketjupainia muutamalla repäisevämmällä mätkyllä höystettynä, mutta kun kaasu painettiin pohjaan, niin se oli sitten todella menoa. Vaikka Choshu todella rakastaa rest holdejaan, niin on harmi, että mikään niistä ei kohdistu Fujinamin keskivartaloon, joihin valtaosa Choshun muista liikkeistä kohdistuu.

Kun Scorpion Deathlock lukitaan ensimmäistä kertaa kiinni, niin meno on suorastaan timanttista siitä eteenpäin. Siihen asti olin vielä vain varovaisen positiivisella mielellä koko ottelusta, odotellen että pitkistä jalkasaksista päästään vihdoin johonkin räväkämpään asti, toivoen että loppuosuus kruunaa kokonaisuuden. Voi pojat, sehän kruunaa. Tässä on nyt ollut kirjaimellisesti vuosien taukoa projektin alkupuolen otteluiden kanssa, mutta uskallan väittää että tässä on tähän mennessä koko projektin kovin loppurutistus, ainakin raskassarjalaisten puolella. Yleisö on aivan liekeissä, kun tykittely yltyy molemmanpuoleiseksi. Choshu revittelee upealla Superplexillä, jonka upeus lienee siinä, että kaksikko rysähtää kanveesiin pikaisesti ja väkivaltaisesti ilman suurempaa nuorallatanssirutiinia. Fujinami välttelee Lariatia henkensä edestä, oli kyseessä sitten viime hetken Dropkick, kömpelö Hip Tossin yritys joka lennättää miehen itsensä kehästä ulos tai epätoivoinen Backslide. Menneiden vuosien möröt kaivetaan myös esiin, kun Choshu niittaa Lariatilla Fujinamin kehänlaidalta alas, samaan tyyliin kuin Hogan Inokin ensimmäisen IWGP Leaguen huipennuksessa. Verinen Fujinami palaa kehään taistelemaan ja vie lopulta ottelun nimiinsä Small Packagella.

Huh huh, tämä loppuosuus oli niin tulista settiä, ettei se olisi kalvennut laisinkaan esimerkiksi 2010-luvun New Japanin kärkiluokan otteluiden rinnalla, sen verta samanhenkinen ja samalla intensiteetillä varustettu oli Choshun ja Fujinamin yhteenotto. Zemppari suosittelee jälleen.

Tatsumi Fujinami(c) vs Big Van Vader

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Championship
(26.6.1988, Nagoya Rainbow Hall)

Fujinamin ensimmäinen haaste toisella kaudellaan oli edessä jo kaksi päivää Choshu-kohtaamisen jälkeen. Vader oli jatkanut dominointiaan läpi vuoden, muutaman tappion tullessa klassiseen malliin vain uloslaskulla tai diskauksella. Diskaukseen oli päättynyt myös kaksikon edellinen mestaruusottelu, jolloin Fujinami oli ollut voittavana osapuolena.

Ei Vader ollut vielä muutamassa kuukaudessa muuttunut supertyöläiseksi, mutta onhan ero tällä ja edellisellä Inoki-ottelulla kuin yö ja päivä. Tällä kertaa ei koko ottelua vietetty käsilukoissa, vaan Vader pääsi jopa esittelemään muutamaa vakuuttavaa voimaliikettään, kohokohtanaan brutaalin näköinen Spinebuster yläköydeltä loikkaavalle Fujinamille. Ottelun rakenne on toki myös klassisuudessaan fiksu. Iso mörkö Vader dominoi ja Fujinami taistelee alakynnessä saadakseen ison möhkäleen edes kanveesiin asti. Hieno esimerkki nähdään ottelun loppumetreillä, kun Fujinami saa lukittua Vaderin Scorpion Deathlockiin yleisön suureksi iloksi, mutta Vader vaan vääntää itsensä vapaaksi puhtaalla raa’alla voimalla. Simppeliä, mutta vaan niin toimivaa.

Yleisö on kumman vaisu Vaderin hallinnan tai isojen spottien aikana. En toki odotakaan mitään suuria hurrauksia tai taputuksia, mutta edes jotain buuausta. Fujinamin kaikki comebackit saavat toki reaktiota, mutta Vaderin lytätessä mestarin takaisin maan rakoon on reaktio kovin vaisu. Etenkin tulikuuman Choshu/Fujinamin jälkeen tunnelma tuntuu kovin puolivillaiselta. Kömpelömpiäkin hetkiä nähdään (tuo edellämainittukin Spinebuster vaikuttaa puolivahingossa syntyneeltä spotilta tasapainon pettäessä, kömpelö Lariat pelastetaan Fujinamin uniikimman myynnin ansiosta), mutta kokonaisuutena onhan tämä parasta Vaderia tähän mennessä. Iso kiitos toki kuuluu Fujinamille, joka on roolissaan jälleen mainio.

Fujinami repii Vaderin lopulta Backslideen ja voittaa, Vaderin kärsiessä ensimmäinen selätystappionsa NJPW:ssä. Vader riehuu eturivissä paiskoen irtaimistoa ympäriinsä, kun Fujinami nostetaan kultatuoliin. Olin ihan positiivisen yllättynyt, että Vaderin ensimmäinen varsinainen tappio nähtiin juuri Fujinamia vastaan eikä Inokia, mutta pääjehulla saattaa olla pian muita rautoja (taas) tulessa, palataan siihen viimeistään vuoden 1989 puolella, Yllättävän toimiva kokonaisuus.

Antonio Inoki vs Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(22.7.1988, Nakajima Sports Centre)

Kesän IWGP League ratkoi Fujinamille seuraavaa haastajaa. Historiallisen pieni turnaus sisälsi tällä kertaa vain viisi ottelijaa. Viisikko koostui Masa Saitosta, Kengo Kimurasta, Riki Choshusta, Big Van Vaderista sekä tietenkin Antonio Inokista. Otteluohjelma ei ollut ihan perinteinen, sillä tämä Inokin ja Choshun kohtaaminen oli Inokin turnauksen avausottelu ja Choshulle toinen. Poloinen Kengo Kimura oli puolestaan ehtinyt hävitä jo kolme ottelua tähän mennessä, yhden niistä tietenkin Choshulle. Kaksikko oli ehtinyt kohdata jo kertaalleen Sumo Hallin mellakan jälkeen, kun Inoki oli puolustanut IWGP Heavyweight -vyötä Choshua vastaan onnistuneesti alkuvuodesta tuomarin päätöksellä.

Loppujen lopuksi tämähän oli yllättävän napakka ja intensiivinen koitos. Matossa ei makailtu aivan yltäkylläisyyksiin asti, vaan kaksikko jaksoi myös ihan reilusti brawlata, kuten feudin henkeen toivottavasti tässä vaiheessa kuuluu. Mattoväännössäkin oli ihan tarpeeksi vihaa mukana, jotta Choshun lepohetket eivät saaneet suurempaa haukottelua aikaiseksi. Erikoismaininnat pitää antaa Choshun komealle Deadliftille Inokin käsilukosta sekä Running Powerslamille, missä Choshu suorastaan vyöryy läimäyksen voimasta lähes kehästä ulos.

Lopulta Choshu saa yhden yllätys-Lariatin perille, mutta Inoki pääsee ylös. Seuraava kokeilu päättyy Inokin Germaniin, josta Choshu nousee ylös ja pääsee vielä ensimmäisenä pystyyn. Choshu ottaa vauhtia, tykittää Lariatin suoraan jaloilleen päässeen Inokin niskaan ja…

INOKI SELÄTETÄÄN PUHTAASTI.

TAAS.

Toki Inoki potkaisee irti jossain 3.2 kohdalla ja nousee piakkoin ihmettelemään kohtaloaan, mutta silti! Melkoinen jymy-yllätys tähän väliin. Yllättävän mukava ja pikainen kohtaaminen, sillä kellot pysähtyivät jo hyvissä ajoin ennen kymmentä minuuttia. Onko Inoki vihdoin alkanut pistää muita kuin itseään overiksi?

Tatsumi Fujinami, Kengo Kimura & Shiro Koshinaka vs Keiji Muto, Shinya Hashimoto & Masahiro Chono

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

(27.9.1988, Ariake Colosseum)

Jotkut painijat ovat niin kytköksissä toisiinsa, että heidät tunnetaan joukkona yhdellä nimellä. Kuuluisin esimerkki on ehkäpä All Japanin 90-luvun Four Pillars of Heaven / Four Heavenly Pillars, mutta New Japanin vastaava 90-luvun superjoukko ei jää nimivoimassa kauaksi. The Three Musketeers (of Fighting Spirit) koostui Keiji Mutosta, Masahiro Chonosta ja Shinya Hashimotosta. Koko kolmikko oli valmistunut vuoden 1984 dojoluokasta. Muto oli noussut jo räjähtäen keskikorttiin, mutta Chono ja Hashimoto olivat piakkoin nousemassa myös nokkimisjärjestyksessä ylöspäin, heitä oli viimeksi nähty 1987 Young Lion Cupin loppuottelussa. Koko konkkaronkka oli viettänyt aikaa opintomatkoillaan vuosien 1987 ja 1988 aikana. Muto oli seikkaillut Puerto Ricossa, Hashimoto Kanadan Stampedessa ja Chono Yhdysvalloissa St. Louisin alueella. Juuri Puerto Ricossa kolmikko oli iskenyt hynttyynsä yhteen ja palasivat hetkellisesti yhtenä joukkona kotiin. Muton paluu oli lyhytaikainen, sillä tämä oli miehen ainoa ottelu New Japanissa vuonna 1988 ja suuntaisi Teksasiin World Classiin piakkoin. Vastassa olivat kotijoukkueen tämän hetken kärkinimet (pl. Inoki), eli hallitseva IWGP Heavyweight -mestari Fujinami, joukkuepari Kimura sekä jälleen IWGP Jr. Heavyweight -mestariksi noussut Koshinaka.

Suurin huomio kohdistuikin itselläni tässä ottelussa musketöörikööriin. Muto oli toki jo noussut vakiokasvoksi, mutta Hashimoton ja Chonon otteet mustien young lion -pöksyjen jälkeen kiinnostivat toden teolla. Hassusti Muto oli sonnustautunut mustiin nuorisokalsareihin, kun taas Chonolla ja Hashimotolla olivat jo tutummat painipöksyt jalassa. Homma alkaa ihanasti nuorisokaartin räyhäkkäällä rähinällä ja pitäytyy niissä tunnelmissa valtaosan ajasta. Muto oli osuuksissaan sulava (etenkin lyhyet pätkät ex-joukkuepari Koshinakaa vastaan olivat hauskoja), mutta kolmikon todellinen tähti oli Hashimoto. Ilkeämielinen potkija kuritti veteraaneja aina kun silmä vähän vältti ja oli jatkuvasti huomion keskipisteessä. Potkujen ohella näkyi myös komea Gutbuster. Chono oli tässä vaiheessa vielä kolmikon pohjimmainen. Meno oli ihan kelvollista, mutta Muton sulavuuden ja Hashimoton aggression rinnalla Chonosta jäi päällimmäisenä mieleen vain hieman hullunkuriset bumpit.

Veteraaniosasto oli lähinnä paikalla toimimassa kärttyisinä vastapareina nuoruuden röyhkeydelle, joten heistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Paitsi että Fujinamin ja Hashimoton keskinäiset hetket olivat ehdottomasti koko ottelun parasta kamaa. Kun Fujinami lukitsee Muton Scorpion Deathlockiin ja Hashimoto käy rauhallisesti potkaisemassa Fujinamia suoraan rintaan noin puolentoista sekunnin jälkeen, niin jään janoamaan kaksikon välistä ottelua mahdollisimman pikaisesti (palataan asiaan vuonna, öh, 1994). Mainittu potku katkaisee myös kamelin selän, kun veteraanit lähtevät vihdoin toden teolla myllyttämään musketöörien kanssa. Fujinami pieksee kulmauksessa roikkuvaa Mutoa sen verran pitkään ja tuomarin estelyistä välittämässä, että konkarit ansaitsevat palkinnokseen vain diskauksen. Harmillinen lopetus, sillä jos trios-ottelu olisi oikeasti huipentunut johonkin ja kestänyt hetken pidempään, voisi kyseessä olla jotain muutakin kuin ihan mukava historiallinen kuriositeetti. Musketöörien vuosikymmen lähestyy hetki hetkeltä, mutta 80-luku kuuluu vielä Fujinamille.

Ensi kerralla: 80-luvun New Japanin viimeinen todellinen klassikko, 8/8/88.