Smarkside

Näitä Wrestlemania arvosteluja tulee olemaan todella mielenkiintoista lukea kun olen itse pistänyt pystyyn projektin jossa katson kaikki Wrestlemaniat läpi järjestyksessä (19 katsottu viimeksi). Oma mielipiteeni ensimmäisestä Wrestlemaniasta on kyllä vielä jonkin verran kriittisempi , mutta noin pääpiirteittäin mennään samoilla linjoilla kun muistiinpanojani tässä tarkastelen. Todella kiinnostavaa luettavaa nämä arvostelut ovat muutenkin.

Kenityksen projektin arviot ilmestyvät myös pääsivuston puolelle niin nopeasti kuin mahdollista. Muitakin arvioita on tulossa, mutta alkuun mennään näillä. WrestleMania löytyykin jo.

Kenitys on juuri postannut arvostelun showpainin historian merkittävimmän tapahtumasta niin onkin hyvä jatkaa toisella samanlaisella. Tai siis ei Mutta joka tapauksessa eteenpäin!

Ja sitten huomasin tässä postatessa, että tiedoston tallennuksen kanssa on käynyt joku katastrofi ja lopusta puuttuu vaikka kuinka paljon tekstiä. En kuitenkaan jaksa alkaa uusiksi kirjoittamaan niin postaan nyt sen mitä pystyn. Pahoittelen tätä.


Sunnuntai 24. Toukokuuta 2009
Impact Zone, Orlando, Florida

Muutamaa yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta TNA oli viime kuukausina tarjonnut pettymystä toisensa perään. Nyt oli taas uusi mahdollisuus ohjata juna oikeille raiteilleen. Hyvin erikoisella julisteella varustettu Sacrifice oteltiin TNA:n kotipesässä Orlandossa ja etukäteen mielenkiintoisimmat matsit olivat AJ Stylesin ja Booker T:n välinen ”I Quit” sekä ”Ultimate Sacrifice” pääottelu, jossa Mick Foley puolusti mestaruuttaan. Mike Tenayn selostajaparina edelleen Don West, joka oli noussut ihan uudelle tasolle muututtuaan kyyniseksi heelkommentaattoriksi.

Sacrifice jatkoi liiankin tutuksi käynyttä kaavaa, eli pettymyksen puolelle jäätiin. Potentiaalia kyllä oli useassakin ottelussa, mutta yksikään niistä ei täyteen loistoon noussut. I Quit ottelu oli suurimmilta osin kyllä viihdyttävää painia ja otetaan se tarkasteluun.

Legend’s Championship (I Quit)
AJ Styles VS. Booker T
Main Event Mafian perustamisen aikoihin lokakuussa 2008 Booker T loi itselleen mestaruusvyön ja kutsui sitä Legend’s mestaruudeksi. Päihitettyyään useamman vitsihaastajan joutui Booker vihdoin maaliskuun Destination X:ssä puolustamaan vyötä AJ Stylesia vastaan ja tuon ottelun Styles voitti vieden mestaruuden mennessään. Lockdownissa AJS & Booker olivat osana Lethal Lockdown ottelua, joten revanssia oli odotettu tänne toukokuun loppupuolelle saakka. Epäselvyyksien välttämiseksi ottelumuodoksi oli valittu harvinainen I Quit.

Niinä muutamina viikkoina vuoden 2013 lopussa kun AJ Styles oli lähtenyt TNA:sta ja ei ollut vielä kerennyt Japaniin hän antoi podcast haastattelun, jossa puitiin perusteellisesti miehen aikaa TNA:ssa. Myös Booker T tuli puheeksi ja AJ sanoi, ettei koskaan päässyt ihan samalle aaltopituudelle Bookerin kanssa kehässä tai sen ulkopuolelle. Miehet tulivat kyllä ihan hyvin toimeen keskenään, mutta sen syvempää suhdetta ei koskaan kehittynyt. Tämä näkyi myös kehässä. Vaikka tämäkin ottelu oli enemmän kuin perushyvää suorittamista niin se viimeinen silaus, joka nostaa hyvän ottelun loistavaksi jäi puuttumaan.



Kokonaisuutena ottelu oli viihdyttävä ja hyvä. Vielä paljon parempi se olisi ollut, mikäli kaikista maailman ihmisistä tosi-tv tähtönen Jenna Morasca ei olisi näytellyt ratkaisevaa roolia matsin loppuratkaisussa. Vaisun tapahtuman valopilkkuja, vaikka ei koko potentiaaliinsa yltänytkään.
Kesto: 16:48
Voittaja: AJ Styles
Arvosana: *** ¼

Muuta: Sacrifice alkoi viime hetkessä korttiin lisätyllä täyteottelulla, jossa Motor City Machine Guns & Sheik Bashir kohtasivat kuuden miehen joukkuematsissa Lethal Consequensin ja Eric Youngin. Lähtökohtaisesti tämä ei ollut mitään muuta kuin täytematsi, mutta kuusikko ei tästä välittänyt vaan tykitti täysillä menemään. Eritoten lukuisat jännittävät near fall tilanteet jäivät mieleen ja tämä olikin illan ainoa matsi, joka selkeästi ylitti odotuksensa. Hyvä avaus.

Daffney ja Taylor Wilde ottelivat Monster’s Ball matsissa, joka oli naisten osalta ensimmäinen laatuaan. Hävyttömän lyhyt tämä oli, mutta toisaalta ainakin tempo pysyi kovana alusta loppuun.

Viime aikoina oli paljon spekuloitu, että Suiciden puvun alla olisi tosi asiassa Daniels. Nyt puheet lopetettiin tällä tapaa kun kaksikko kohtasi x-divisioonan mestaruudesta. Tähän aikaa puvun alla taisi olla Kazarian. Ihan perusmukavaa painia, mutta jälleen lopetus meni eriskummalliseksi kikkailuksi, joka masensi fiiliksen kokonaisuudenkin osalta.

Tsägämestariksi maalattu Angelina Love joutui puolustamaan vyötään itse kuningatarta Awesome Kongia vastaan. Unohdettava koitos, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään peruskaavasta poikkeavaa.

Minä jo luulin, että Kevin Nashin ja Samoa Joen feudi olisi ikuisesti kuopattu, mutta väärässä olin. Miehet kohtasivat ottelussa, joka oli odotetun mukaisesti hidasta, kankeaa ja tönkköä menoa, joka vielä lopussa äityi yliväkivaltaiseksi.

Tähdet:
*** AJ Styles
** Booker T
* MCMG

Yhteenveto: Jatkoi kehnojen esitysten sarjaa ja ainoat valopilkut olivat avausmatsi sekä Styles vs. Booker. Toivottavasti taso nousee pikaisesti.


Ensi viikolla WWE:n Extreme Rules ja siitä lupaan ihan kokonaisen arvostelun

Elikkäs pistetäänpä Progressin vuosi 2012 pakettiin.

Vuoden aikana nähtiin vain neljä tapahtumaa. Mihinkään huippusuorituksiin ei ylletty, mutta positiivisia yllätyksiäkin nähtiin. Totta kai ollaan vielä kaukana vuoden 2015 tykityksestä, mutta lupaavia merkkejä on jo ilmassa. Kokonaisuutena en ehkä ensimmäisen vuoden tapahtumia suosittelisi. Uteliaisuuttaan voi katsoa parin alkupään juonikuvion muodostumisen sekä muutaman avainottelun, mutta taso on pohjimmiltaan vielä perus ”paikallinen indyshow”-kamaa. Olen linkannut jokaisesta tapahtumasta yhden ottelun, joka löytyy Progressin Youtube-kanavalta.

Näin vuoden lopuksi on myös kiva muistella vuoden parhaimpia (sekä huonoimpia) hetkiä. Otos on aika pieni, mutta halusin pitää vuosikatsaukset joka kalenterivuodesta, joten minkäs teet. Kategoriat on taas julmasti pöllitty Kenityksen hienosta projektista. Seuraavia vuosina lisään varmaan pari palkintoa lisää.

Tähtipörssi 2012:

The Great Khali -muistopalkinto – Vuoden Huonoin Painija

1. Mike Mason
2. Rob Cage 3. King Kong Kennedy
Luojan kiitos ei täysiä paskasäkkejä tänä vuonna nähty ja taso oli läpi vuoden melko hyvää. Kuitenkin muutama kehnompikin painija oli eksynyt mukaan. Palkinnon lunastaakin ”Loco” Mike Mason, joka ei tainnut kahdessa ottelussaan tehdä muuta kuin lyöntejä ja potkuja. Huonoja sellaisia. Gimmick oli ihan hauska ensimmäiset viisi sekuntia, jonka jälkeen loppui kiinnostus. Luojan kiitos suurimmat heikkoudet peittivät taitavat vastustajat. ”Kunnia” maininnat saavat Rob Cage sekä King Kong Kennedy. Cagen ollessa mukana vuoden kehnoimmassa ottelussa ja King Kong Kennedyn ollessa hidas ja tylsä. Onneksi tässä onkin listattu kaikki huonot painijat, jotka vuoden aikana pääsivät ruutuun.

Huonoin Tapahtuma
Chapter 3: Fifty Shades of Pain
Neljästä tapahtumasta heikoimmaksi jäi siis Chapter 3. Kelvollisten alkupään ottelujen ja hienon Havoc/Ryanin jälkeen taso tipahti huomattavasti ja main event oli turhaa läpsyttelyä. Päälle vielä vuoden huonoin ottelu ja soppa oli valmis. Chapter 1 oli myös lähellä palkinnon nappaamista huonoimman teknisen osaamisen takia, mutta onneksi Scurll/Sabre pelasti tapahtuman.

Huonoin Ottelu

1. RJ Singh vs Rob Cage (Chapter 3)
2. Nathan Cruz vs King Kong Kennedy (Chapter 1) 3. Mike Mason vs Colt Cabana (Chapter 1)
Vuoden surkein koitos oli Singh/Cage juuri tuosta Fifty Shades of Painista. Surkeaa räpeltämistä. Cage oli aivan surkea ja Singh ei onnistunut pelastamaan tätä. Ottelusta puhuin hieman tarkemmin tapahtuman arviossa. Mainittakoon kumminkin vielä, että Singh ei ole onnistunut vaikuttamaan yhtään muutaman esiintymisensä aikana. Kunniamaininnat geneerisen tylsälle Cruz/Kennedylle ja Mason/Cabanalle. Ainoa syy miksi Mason/Cabana ei voittanut tätä palkintoa oli Cabanan panostus tuossa ottelussa. En ole Coltilta niin paljon kamaa nähnyt että voisin arvioida oliko setti loppujen lopuksi kuinka kulunutta.



Paras debytantti

1. Noam Dar
2. Mark Andrews 3. Will Ospreay
Avataan hieman tämän palkinnon kriteerejä. Palkinnon voi voittaa nuori painija, joka on thenyt kehädebyyttinsä Progressin riveissä tänä vuonna. En nyt kummempia ikärajoituksia ala antamaan, mutta sanotaanko että yli kolmekymppiset voivat vain haaveilla tästä palkinnosta.

Voittajaksi valikoitui melko helposti Noam Dar. koko lafkan varmimpia suorittajia vuodelta vaikka ikään on vain 19 vuotta. Vaikka kunniamaininnat saaneet Andrews ja Ospreay ovat paljon näyttävämpiä painijoita niin Dar naulaa perusteet ja tehokkaan heel-työskentelyn täysin. Vaikka Dar onkin tässä vaiheessa melko hiomaton timantti kehätaitojen osalta, on silti tulevaisuus kirkas. Hän myös kehittyi runsaasti vuoden aikana ja toivottavasti nouseekin pikkuhiljaa pääkuvioihin. Andrews ja Ospreay ovat myös erittäin lahjakkaita, mutta se kovin osaaminen on vielä rajoittunut näyttäviin loikkiin.

Paras Promottaja

1. Jimmy Havoc
2. Marty Scurll 3. London Riots
Tämä oli vaikea kategoria siinä mielessä, että mikkityöskentelyä nähtiin vuoden aikana melkoisen vähän. Mikin varteen päässeistä loisti eniten Jimmy Havoc, jonka komediapainotteiset #BookHavoc-kampanjavideot olivat hyviä. Ne muutamat tapahtumissa nähdyt promot olivat myös hienoja, varsinkin verrattuna moniin hirveisiin pikkupromoihin, jota vuoden aikana nähtiin. Kunniamaininnat saavat karismaa uhkuva Marty Scurll sekä hienoja heel-promoja vetäneet London Riots. Martylta ei vaan nähty sitä killeripromoa ja Riotsin materiaali oli pohjimmiltaan perinteistä halpaa heattia keräävää paikallisten haukkumista, joten palkinnon vie Havoc.

Paras Tapahtuma
Chapter 4: Ballad of El Ligero
Selvästi paras tapahtuma vuoden ajalta. Ottelujen taso säilyi hyvänä yhtä pettymystä lukuun ottamatta. Kaksi vuoden parhaimmistoon kuuluvaa ottelua keskikortissa sekä juonikuvion päättänyt pääottelu jättivät janoamaan lisää vuodelle 2013.

Paras Juonikuvio
1. Jimmy Havocin tie oikeaksi painijaksi
2. London Riots vastaan Progress 3. El Ligero/Marty Scurll/Nathan Cruz
Juonikuvioita ei nyt hirveästi tänä vuonna ollut, tyyli ei tosiaan ollut mitään sports entertainment-saippuoopperaa. Kiinnostavimmaksi kohosi Jimmy Havocin yritys päästä irti deathmacth-maineestaan. Tämä ei millään tavalla johdu siitä että tiedän mihin tämä johtaa. Kuvio tarjosi pari vuoden parhaimmista otteluista. Muista juonikuvioista London Riotsien tuhovimma sekä päämestaruushärdelli Cruzin, Ligeron ja Scurllin kanssa olivat mielenkiintoisia.

Paras Ottelu

1. Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. (Chapter 1)
2. Jimmy Havoc vs Jon Ryan (Chapter 3) 3. Noam Dar vs Jimmy Havoc (Chapter 4)
Vuoden parhaaksi otteluksi jäi tosiaan avaustapahtuman kohtaaminen Sabren ja Scurllin välillä. Hieman tarkemmin ottelusta voi lukea tapahtuman arvostelun kohdalla. Rosterin kaksi taidokkainta painijaa pääsivät esittelemään taitojaan toisiaan vastaan hienossa teknisessä kohtaamisessa. Ottelu oli myös ainoa, joka hätyytteli neljän tähden rajaa. Muutenkaan otteluiden laatu ei vielä päätä huimannut. Älkää silti huoliko lukija(t), tulen jakamaan myöhemmin niitä neljän tähden arvosanoja kuin karkkia.

Daniel Bryan Danielson -muistopalkinto – Vuoden Paras Painija

1. Marty Scurll
2. Jimmy Havoc 3. Noam Dar
Vuoden painijaksi valikoitui lopulta Marty Scurll. Kaikista vuoden aikana esiintyneistä hän oli ZSJ:n ohella kehässä paras sekä yksi karismaattisimmista painijoista. Scurll on myös puhtaasti myöhempien edesottamuksiensa ansiosta yksi suosikkejani jo valmiiksi. Valitettavasti mies juuttui tietyllä tapaa kolmanneksi pyöräksi päämestaruuskuvioissa fokuksen siirtyessä El Ligeroon. ZSJ olisi ollut tässä palkinnossa vahvoilla, jos olisi esiintynyt useammin kuin kerran. Kunniamaininnat Havocille ja tähtipörssin voittaneelle Darille, jotka olivat koko promootion kantavia voimia koko vuoden.

Siinäpä se, ensi kerralla pääsemme vuoden 2013 pariin.

AWAsta olikin viime arvosteluni jälkeen puhetta...


SUPERCLASH 1985

Okei, sitten ei olekaan vuorossa WWF:ää tai JCP:tä vaan kolmannen merkittävän amerikkalaisen promootion American Wrestling Associationin tuote. AWA oli siis WWF:n, JCP:n ja WCCW:n ohella aikakauden isoimpia promootioita, ja WWF:n ohella se oli yksi harvoista amerikkalaisista painipromootioista, joka ei kuulunut National Wrestling Allianceen. Painilegenda Verne Gagnen omistama ja Minneapoliksessa päämajaansa pitävä AWA pyrki WWF:n tavoin laajentumaan koko maan kattavaksi suosituksi promootioksi, ja tietenkin sen ensisijainen tavoite oli kasvaa WWF:ää isommaksi ja päihittää se kilpailussa.

Erityisesti 1980-luvun alussa AWA olikin todella suuri, ja yksi sen päävetonauloista oli muuan Hulk Hogan, joka oli 1980-luvun taitteessa loikannut WWWF:stä AWA:han ja noussut siellä firman ykkösfaceksi taistellessaan promootion vihatuinta heeliä Nick Bockwinkeliä vastaan. AWA:n laskusuhdanne alkoi kuitenkin Hoganin lähdöstä, ja vuonna 1985 se oli jo jäänyt (monien muiden promootioiden tavoin) pahasti WWF:n jalkoihin. Vaikka AWA sai vuonna 1985 uuden tv-show'n merkittävältä kanavalta ESPN:ltä, ei se silti pystynyt yksin tosissaan haastamaan WWF:ää kansallisessa suosiossa.

Niinpä juuri vuosien 1984-1985 taitteessa amerikkalaisessa painihistoriassa nähtiinkin todella merkittävä käänne, jonka tärkein yksittäinen tapahtuma on nimenomaan tämä SuperClash. AWA ja NWA:n promootiot (tärkeimpänä promootiona Jim Crockett Promotions) eivät tulleet toimeen erityisen hyvin keskenään. 1980-luvun puolivälin paikkeilla he olivat kuitenkin alkaneet tajuta sen, että 'Rock 'n' Wrestling' -aallonharjalla surffaava WWF näytti pahaenteisesti nousevan ylivoimaisesti suosituimmaksi promootioksi, jos he eivät tekisi jotain. Niinpä AWA ja NWA:n tärkeimmät promootiot, kuten JCP, teksasilainen WCCW ja Tennesseen alueella toimiva CWA (Continental Wrestling Association) muodostivat yhteisen liittouman, joka nimettiin Pro Wrestling USA:ksi. Tuon liittouman oli tarkoitus järjestää yhteisiä kansallisia tapahtumia, joilla haastettaisiin WWF:n ylivoima.

Ongelmaksi vain muodostui se, että promootioiden omistajat - erityisesti AWA:n Verne Gagne ja JCP:n Jim Crockett Jr. - eivät oppineet missään vaiheessa tulemaan kunnolla toimeen toistensa kanssa. Gagne yritti koko ajan varastaa suurimman kunnian, mikä näkyi muun muassa siinä, että tätä "Pro Wrestling USA:han" kuuluvien promootioiden yhdessä (vieläpä meksikolaisten ja japanilaisten promootioiden avustamana) järjestämää tapahtumaa promottiin kaikkialla nimenomaan AWA:n tapahtumana. Nimikin oli AWA SuperClash 1985. Niinpä vajaan vuoden kestänyt yhteistyö päättyi hyvin pian tämän tapahtuman jälkeen, Pro Wrestling USA kuoli ja promootiot hajosivat taas erilleen. Tämä ei silti jäänyt viimeiseksi merkittävien amerikkalaispromootioiden yhteiseksi tapahtumaksi, mutta siitä lisää aikanaan.

Tämän SuperClashin oli nimittäin tarkoitus toimia suorana vastaiskuna WWF:llä. Niinpä tämä järjestettiin lähellä WWF:n kotiseutuja Chicagossa jättimäisellä baseball-stadionilla, jonne olisi mahtunut 50 000 katsojaa mutta jonne oli tätä show'ta varten saapunut noin 20 000 henkilöä. Sekin oli silti todella suuri yleisö - varsinkin kun tapahtuma järjestettiin syyskuussa varsin viileässä chicagolaisessa ilmastossa. Suosiota tosin sopi odottaa paljon enemmänkin, koska tässä tapahtumassa oli tarkoitus tarjota yleisölle sekä AWA:n että NWA:n isoimmat tähdet - muun muassa molempien firmojen päämestaruusottelut. Kokonaisuutena SuperClash 1985 oli ainakin tietynlainen floppi, josta alkoi lopullinen AWA:n alamäki ja jonka jälkeen AWA ei enää koskaan onnistunut haastamaan WWF:ää tosissaan.

SuperClash 1985:a ei silti lähetetty ppv:nä, toisin kuin vuonna 1988 koittavaa SuperClash III:tä, jonka (toivottavasti) arvostelen aikanaan jollain tavalla. Mietin pitkään tämän SuperClash 1985:n arvostelua, mutta tämä on kuitenkin merkittävä pala painihistoriaa (ja paljon helpommin löydettävissä kuin SuperClash III), joten otin sen mukaan. SuperClash 1985:n ja SuperClash III:n välissä järjestettiin historian toinen SuperClash vuonna 1987, mutta sitä ei ole kummemmin ikinä lähetetty missään ja ilmeisesti osa siinä nauhoitetusta materiaalista lähetettiin perinteisenä tv-show'na, joten sitä en tässä projektissa huomioi mitenkään.

Alkuperäisenä versiona vuonna 1985 tämä show muuten lähetettiin osittain eri ottelujärjestyksellä kuin miten nyt arvioin tämän tapahtuman. Se johtuu siitä, että katsoin tämän tapahtuman WWE Classics On Demand -versiona, jossa tapahtuman ottelujärjestystä oli jostain syystä muokkailtu (ja joitain sisääntuloja oli pätkitty). Alun perin esimerkiksi Main Eventinä nähtiin eri ottelu kuin tässä WWF:n editoimassa versiossa, mutta palaan siihen myöhemmin.

Selostajana toimi AWA:n vakioselostaja Larry Nelson, joka hoiti myös kehäalueella painijoiden haastattelut.


Steve Regal (c) vs. Brad Rheingans - AWA Light Heavyweight Championship
Eikö olekin hyvä, että arvosteluissani on mukana kuvat painijoista? Nyt voitte saman tien todeta, että nimestä huolimatta tässä otelussa ei siis nähty meidän kaikkien tietämää William Regalia, joka uransa alkuaikoina paini nimellä Steve Regal. Itse asiassa juuri tässä ottelussa kehässä nähty "Mr. Electricity" Steve Regal oli syy siihen, että 1980-luvun puolivälin aikaan kotimaassaan Englannissa painiuraa aloittanut 15-vuotias Darren Matthews päätti ottaa paininimekseen "Steve Regal". Matthews oli sattunut näkemään nimen amerikkalaisessa painilehdessä, ja päätti adoptoida nimen itselleen tietämättä, että päätyisi jonain päivänä painimaan Pohjois-Amerikkaan samoille seuduille alkuperäisen Steve Regalin kanssa. Alkuperäinen Steve Regal oli 1970-luvun lopussa painiuransa aloittanut kevyen sarjan painija, joka oli 1980-luvun alkupuolella vakiinnuttanut paikkansa AWA:ssa. Halpamaisen heelin roolia vetävä Regal voitti AWA:n Light Heavyweight -mestaruuden vuonna 1984, ja siitä lähtien hän oli puolustanut vyötään. Nyt hän sai vastaansa light heavyweight -painijaksi hyvin kookkaan Brad Rheingansin, joka oli aikaisemmin keskittynyt kreikkalaisroomalaiseen painiin mutta siirtynyt showpainipuolelle vuonna 1983 aloitettuaan AWA:ssa.

Vaikka kyseessä oli Light Heavyweight -mestaruusottelu, mitään varsinaista high flyingia ilotulitusta tämä ei todellakaan ollut. Varsinkin mestari-Regal (joka hallitsi ottelua suurimman osan ajasta) keskittyi todella simppeliin, vaikkakin ihan tehokkaaseen, tekniikkapainiin. Regal muun muassa piti Rheingansia parin minuutin erilaisissa Headlock-variaatioissa. Täytyy siis myöntää, että itsekin hieman tylsistyin hetkittäin tätä ottelua katsoessa, vaikka Regalin suorituksissa ei sinänsä teknisesti mitään vikaa ollut. Onneksi mukana oli myös Rheingans, joka isokokoiseksi light heavyweight -painijaksi liikkui kehässä mukavan vauhdikkaasti ja väläytti myös pari nättiä Dropkickiä. Lisäksi Rheingans myi Regalin otteet hyvin, ja kokonaisuudessaan kaksikko onnistui kyllä kertomaan hyvin perinteisen mutta silti toimivan tarinan ottelussa. Loppujen lopuksi Regalin hallintaosuus oli kuitenkin niin pitkä ja puuduttava, että kokonaisuutena tämä ei nouse ok:ta koitosta paremmaksi.
** (9:14)
Voittaja:
Candi Devine (c) vs. Sherri Martel - AWA Women's Championship
WrestleManian tavoin myös SuperClashissa nähtiin naisten mestaruusottelu. Ihan vastaavaa hypeä tällä ei tosin ollut takanaan. Molemmat naiset olivat vielä varsin tuoreita bisneksessä: he olivat aloittaneet uransa 1980-luvun taitteessa. Candi Devine oli noussut nopeaksi AWA:ssa fanien naissuosikiksi, joka piti hallussaan AWA Women's-mestaruutta (jonka historia juonta juurensa vuoteen 1958 mutta joka oli ollut käytössä varsin satunnaisesti). Hänen vastustajansa Sherri Martel lienee puolestaan tuttu suurimmalle osalle WWE:n katsojista. Tässä vaiheessa Martel ei ollut vielä "Sensational" Sherri, vaan uraansa aloitteleva pahasuinen heel-painija, joka oli vastikään siirtynyt NWA:sta AWA:an. Martel kuului Fabulous Moolahin kouluttamiin painijoihin. Nyt hänellä oli mahdollisuus nousta mestariksi.

Monesti näissä ensimmäistenkin vuosien arvosteluissa tulee vikistyä siitä, että ottelut saavat liian vähän aikaa. Nyt voin kerrankin vaihtaa levyä ja moittia ottelua siitä, että se sai LIIKAA aikaa. Sekin on näköjään mahdollista aina toisinaan. Tässä tapauksessa Sherri Martelin ja Candi Devinen ottelu olisi pärjännyt jopa puolet vähemmällä ajalla. Ja tämä ei nyt tarkoita sitä, että Devine tai legendaarinen Martel olisivat olleet huonoja painijoita. Päinvastoin, molemmat olivat (erityisesti aikakausi huomioon ottaen) yllättävän taitavia painijoita, esimerkiksi monta kertaa parempia kuin WWF:n Leilani Kai. Ongelma oli vain se, että heillä ei silti oikein ollut kykyjä erityisen hienoon tarinankerrontaan tai edellytyksiä kovin monipuolisiin liikkeisiin. Niinpä ottelu alkoi lopulta vähän toistaa itseään ja tuntua turhan hidastempoiselta. Lopussa nähdyt pari botchiakin luultavasti johtuivat siitä, että väsyneet naiset eivät olleet enää ihan parhaassa iskussa. Niinpä lopulta tämä oli vain "ihan ok", vaikka lyhyempänä versiona tästä olisi voinut nauttia enemmänkin. Mielenkiintoinen harvinaisuus silti.
** (11:24)
Voittaja:
Genichiro Tenryu & Jumbo Tsuruta & Giant Baba (c) vs. Harley Race & Long Riders (Bill & Scott Irwin) - Asian 6-Man Tag Team Championship
Sitten oli vuorossa todellinen erikoisuus. Tätä SuperClashia nimittäin mainostettiin lisänimellä "Night of Champions", ja niinpä mahdollisimman monessa ottelussa oli panoksena mestaruusvyö. Tämä idea oli sitten viety niin pitkälle, että ilmeisesti tätä tapahtumaa varten jopa KEKSITTIIN UUSIA MESTARUUSVÖITÄ. Tapahtumassa nimittäin ilmoitettiin, että Japani-yhteistyön ansiosta show'hun painimaan saapuneet Genichiro Tenryu, Jumbo Tsuruta ja Giant Baba puolustaisivat "Asian 6-Man Tag Team"-mestaruuksia. Harmi vain, että mistään tapahtuman ulkopuolelta ei löydy mitään mainintaa tällaisista mestaruuksista. No, ei anneta sen häiritä. 1970-luvulla debytoineet Tsuruta ja Tenryu olivat kaksi japanilaisen painin suurinta nousevaa nimeä, jotka olivat viime vuosien aikana pitäneet hallussaan monia merkittäviä mestaruuksia. Heidän joukkueparinsa Giant Baba oli puolestaan jättiläismäinen (210 senttiä pitkä) japanilaisen painin legenda (muun muassa japanilaispromootio AJPW:n perustaja), joka oli 1980-luvun puolivälissä jo uransa ehtoopuolella. Heidän vastustajistaan Harley Race on tuttu jo Starrcade 1983:sta. Pitkän uran tehneelle Racelle tuo ottelu Ric Flairia vastaan oli oikeastaan viimeinen paikka valokeilassa: ikään kuin hetki, jolloin hän siirsi soihdun Flairille. Pari viime vuotta hän oli paininut lähinnä satunnaisesti eikä kovin merkittävissä tapahtumissa. Racen joukkueparina nähtiin Irwinin veljekset Scott ja Bill, jotka olivat painineet ympäri Amerikkaa (muun muassa JCP:ssä) 1970-luvun lopulta lähtien. Joukkueena veljekset olivat painineet useamman vuoden: ensin maskien kanssa Super Destroyers -kaksikkona, sittemmin ylimielisinä cowboyina. Veljeksistä Scott kuoli traagisesti vuonna 1987 aivokasvaimeen.

Varsinaiseen lentoon ei lähtenyt tämäkään ottelu, vaikka mukana oli Harley Racen ja Jumbo Tsurutan kaltaisia legendoja. Oikeastaan ottelun meno oli alusta loppuun yllätävän kankeaa. Rauhallisuus toki kuului aikakauteen ja erityisesti monien näiden herrasmiesten tyyliin, mutta jotenkin tämä ottelu ei vain lähtenyt kulkemaan ollenkaan sillä tavalla kuin olisi sopinut odottaa. Ei ollut sellaista selvää tarinankertomista, kehäpsykologiaa tai muuta loogista etenemistä, vaan painijat vain vaihtuivat kehässä ja toistivat aika pitkälti samaa settiä kuin oli alusta lähtien nähty. Onneksi siis osa painijoista oli teknisesti niin taitavia, että huonoksi painiksi tämä ei missään vaiheessa yltynyt - varsinkin kun legendaarisen mutta hyvin kankean Giant Baban hallintaosuus jäi hyvin lyhyeksi. Ottelussa oli siis päällisin puolin kaikki kunnossa, mutta homma ei vain missään vaiheessa lähtenyt toimimaan "ihan hyvää" paremmin.
**½ (10:53)
Voittajat:
Little Tokyo (c) vs. Little Mr. T - NWA Midget Championship
NWA:lla oli ollut kääpiöpainijoille suunnattu mestaruus 1950-luvulta lähtien. Sen historia oli tosin varsin ailahtelevainen: välillä mestaruutta ei puolustettu ollenkaan, välillä se oli taas enemmän esillä. Yksi syy mestaruuden ajoittaiseen näkymättömyyteen oli puhtaasti se, että merkittäviä kääpiöpainijoita ei bisneksessä ollut mitenkään liikaa. Jo vuosien ajan yksi tärkeimmistä kääpiöpainijoista ja moninkertainen NWA Midget -mestari oli 1970-luvulla uransa aloittanut japanilainen Little Tokyo, joka nähtäisiin aikanaan myös WWF:n ppv:ssä. Nyt Little Tokyo oli kantanut mestaruutta vuodesta 1983, ja viime aikoina hän oli feudannut Mr. T:tä imitoivan kääpiöpainijan kanssa. Pian tämän feudin jälkeen vuonna 1986 NWA Midget -mestaruus katosi taas lähes 10 vuodeksi.

No voi turhuuksien turhuus. En ole koskaan pystynyt pitämään kääpiöpainista, eikä asiaa muuta se, että epäkiinnostavaa kääpiötä pistetään painimaan toisiaan vastaan lähes 10-minuuttinen ottelu kääpiöiden omasta mestaruusvyöstä. Ei, tässä ei vain ollut lähtökohdiltaan mitään sellaista, mikä olisi puhutellut. Ei tämä onneksi sentään ihan katastrofi ollut, vaikka aika huono ottelu olikin kyseessä. Sekä Little Tokyo että Little Mr. T (voi Luoja) osasivat kuitenkin liikkua kehässä kohtuullisesti eivätkä olleet täysiä komediahahmoja, kuten kääpiöpainijoiden on ikävän usein tapana olla. Ei heitä silti tosiaan voi minkäänlaisiksi painimestareiksi ylistää, vaan molemmat tyytyivät todella perinteiseen ja tylsään painimiseen, mitä katsoessa ei voi väittää suuremmin nauttineensa. Ennen kaikkea tämäkin ottelu oli aivan liian pitkä kiinnostavuuteensa nähden, joten lopputuloksena oli puhtaasti huono vääntö.
* (9:29)
Voittaja:
Mil Mascaras (c) vs. Buddy Roberts - Mexican Heavyweight Championship
Kuuden miehen joukkueottelussa mainitsin, että tätä tapahtumaa varten keksittiin mestaruuksia jopa päästä. Tässä ottelussa ei mestaruutta ollut sentään keksitty ihan päästä, mutta Mil Mascaras puolusti "Mexican Heavyweight Championshipiksi" mainostettu IWA Heavyweight -vyötä, vaikka koko IWA (International Wrestling Association) oli lopettanut toimintansa Meksikossa jo vuonna 1978. Mascaras tosin käytti tuota vyötä ilmeisesti muissakin tapahtumissa Yhdysvalloissa kerätäkseen uskottavuutta itselleen. Mil Mascaras oli siis 1960-luvun puolivälissä uransa aloittanut meksikolaisen painin legenda ja yksi kolmesta lucha libre -painityylin pioneeristä. Mascaras oli paininut ympäri Meksikoa ja jonkun verran myös Yhdysvalloissa. Vastaansa hän sai pitkän uran tehneen amerikkalaisen painijan Buddy Robertsin, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun puolivälissä Johnny Valentinen veljeksenä (siis ennen Jimmy Valentinea) mutta joka oli sittemin vaihtanut nimensä Buddy Robertsiksi. Nyt hän oli muodostanut kahden nuoren painijan Michael Hayesin ja Terry Gordyn kanssa joukkueen nimeltä Fabulous Freebirds, josta aikanaan muodostui showpainin legendaporukka.

Tämä oli oikeastaan illan viihdyttävin, vauhdikkain ja tasokkain ottelu tähän mennessä. Ongelma oli vain se, että juuri tälle ottelulle oli sitten varattu aivan liikaa aikaa, kun esimerkiksi edellinen kääpiöottelu ja illan alussa nähty naisten ottelu saivat aivan turhan paljon aikaa osakseen. Erityisesti Mil Mascaraksen nopeaa liikkumista, näyttäviä lucha libre -tyylisiä otteita ja muutenkin hyvää painia olisi katsonut mielellään enemmän. Myös Buddy Roberts pysyi ihan hyvin Mascaraksen mukana ja hoiti oman tonttinsa tympeänä heel-painijana oikein pätevästi. Kokonaisuudessaan tämä oli siis kiva ottelu, jolla olisi ollut mahdollisuuksia vielä enempäänkin, jos Mascarakselle ja Robertsille olisi vain annettu edes yhtä paljon aikaa kuin esimerkiksi kääpiöille.
**½ (6:42)
Voittaja:
Kerry Von Erich (c) vs. Jimmy Garvin w/ Precious - NWA Texas Heavyweight Championship
AWA:n ja JCP:n ohella yksi merkittävimmistä promootioista tämän tapahtuman takana oli teksasilainen World Class Championship Wrestling, jota pyöritti legendaarinen ja surullisenkuuluisa Von Erichin painisuku. Von Erichien tarina on luultavasti koko painihistorian traagisin painisuvun tarina. Suvun patriarkka Fritz Von Erichin kuudesta pojasta on nykyisin elossa vain yksi: esikoinen Jack kuoli lapsena jo 1960-luvulla. Todellinen murhetarinoiden suma alkoi, kun Teksasissa äärimmäisen suosittu ja älyttömän lupaava David Von Erich (veljeksistä kolmanneksi vanhin) kuoli täysin yllättäen Japanissa kesken kiertueen vuonna 1984. Juuri tämän tapahtuman alla Mike Von Erich (toiseksi nuorin) oli sairaalassa vakavassa 42 asteen kuumessa. Mike kuitenkin selvisi tuosta, mutta joutui eläköitymään vakavan sairauden aiheuttamien vammojen vuoksi ja teki itsemurhan vuonna 1987. Miken kuolema ajoi veljeksistä nuorimman Chris Von Erichin masennukseen, ja hän ampui itsensä vuonna 1991. Veljeksistä parhaiten tunnettu WWE-fanien keskuudessa lienee tässä tapahtumassa nähty Kerry Von Erich (kolmanneksi nuorin), joka nousi jättisuosioon pian Davidin kuoleman jälkeen ja joka teki aikanaan uran myös WWE:ssä. Kerry kuitenkin ajautui kipulääkeaddiktioon ja ampui itsensä vuonna 1993. Veljeksistä ainut elossa oleva on toiseksi vanhin Kevin Von Erich. Vuonna 1985 suurin osa näistä traagisista tapahtumista oli kuitenkin vasta edessä, vaikka Kerry näyttikin olevan varsin järkyttynyt lähettäessään terveisiä sairaalassa olleelle Mike-veljelle. Tässä ottelussa Kerry Von Erich puolusti oman alueensa päämestaruutta toista merkittävää teksasilaispainijaa vastaan. "Gorgeous" Jimmy Garvin oli aloittanut uransa jo 1960-luvun lopulla, ja vaimonsa Preciouksen manageroimana hänestä oli tullut vihattu ylimielinen heel. AWA:ssa Garvin oli paininut joukkueena Steve Regalin kanssa.

Tässä oli nyt sama ongelma kuin äskeisessä ottelussa. Erityisesti Kerry Von Erichin kehämenoa olisi katsonut huomattavan paljon pidempäänkin, mutta lopulta tämä jäi kuitenkin turhan lyhyeksi otteluksi, jossa vielä liian suuri osa ajasta kului siihen, että Von Erich pyöri kehän ulkopuolella ja yritti päästä takaisin kehään. Tuon takia ottelu ei lopulta noussut edes hyvälle tasolle, vaikka mahdollisuuksia siihen ja ehkä paljon enempäänkin olisi ollut, jos aikaa olisi vain annettu reippaasti enemmän ja jos Kerry Von Erichin olisi annettu kunnolla muutaman minuutin ajan pyörittää ottelua ja osoittaa parasta osaamistaan. Tämmöisenäkin kamppailuna tämä oli toki ihan kiva ja viihdyttävä taistelu alueellisesta mestaruudesta, mutta sellaiset suuret taidonnäyteet ja todelliset erikoisuudet jäivät kuitenkin puuttumaan. Harmi.
**½ (6:51)
Voittaja:
Ray Stevens & Nick Bockwinkel & Larry Zbyszko vs. Curt Hennig & Scott Hall & Greg Gagne
Illan ensimmäinen ei-mestaruusottelu, jossa kolme konkaria kohtasi kolme nuorukaista. Ray "The Crippler" Stevens oli aloittanut uransa 1950-luvun alussa, tehnyt vuosikymmenten aikana merkittävän uran muun muassa (W)WWF:ssä, NWA:ssa ja AWA:ssa ja paininut useita kertoja päämestaruusotteluissa, vaikkei ikinä kantanutkaan päämestaruutta. Nyt hän oli 50-vuotias ja lähellä eläköitymistä. Nick Bockwinkel oli Stevensin ikätoveri ja samoin aloittanut uransa 1950-luvulla. Bockwinkel oli luultavasti Verne Gagnen ohella koko AWA:n historian tunnetuin painija. Bockwinkel oli myös firman vihatuin heel, joka oli hallinnut promootion päämestaruutta vuosien ajan 1970- ja 1980-luvuilla ja muun muassa nostanut Hulk Hoganin rakastetuksi babyfaceksi. "Living Legend" oli 34-vuotiaana selvästi konkarijoukkueen nuorukainen, joka oli kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän uran WWWF:ssä ja siirtyä sitten sieltä lyhyen NWA-visiitin kautta AWA:an, jossa hänestä oli tullut vihattu ylimielinen heel. Vastustajajoukkueesta Greg Gagne oli AWA:n omistajan ja rakastetuimman painijan, nyttemmin eläköityneen Verne Gagnen poika Greg Gagne, joka oli aloittanut uransa jo 1970-luvulla mutta josta ei ollut koskaan tullut isänsä kaltaista merkittävää tai edes kovin lahjakasta painijaa. Kaksi muuta nimeä ovatkin luultavasti kaikkien tuntemia: AWA-legenda Larry "The Ax" Hennigin poika Curt oli aloittanut uransa 1980-luvun alussa ja alkanut vähitellen nousta tunnetuksi. Huikeilla viiksillä hurmaava ja hämmästyttävän isokokoiselta monsterilta uransa alkuvaiheessa näyttänyt Scott Hall oli debytoinut vasta vuosi sitten mutta kerännyt heti paljon huomiota ja siirtynyt JCP:stä AWA:aan vuoden 1985 aikana. Verne Gagne yritti tehdä Hallista uutta "Hulk Hogania".

Tämähän oli jo hyvä ottelu! Nyt oli aikaakin tarpeksi, ja myös kehämeno oli viihdyttävää, vaikkei vielä mitenkään erityisen hienoa tai tajunnan räjäyttävää. Parempaan päin ollaan silti koko ajan menossa, ja tämä ottelu oli noin kokonaisuudessaankin oikein mielenkiintoinen. Heel-joukkue nimittäin koostui Zbyszkon ja Bockwinkelin kaltaisista todellisista legendoista, jotka sitten kohtasivat tässä vaiheessa vasta vajaan vuoden painineen isokokoisen viiksekään mörssärin Scott Hallin ja pari vuotta painineen nuoren Curt Hennigin. Tulokkaista koostuvan face-joukkueen kolmas jäsen oli sitten AWA:n omistajan Verne Gagnen poika Greg, jota on kai yleisesti pidetty varsin huonona painijana, mutta tässä ottelussa Gagne oli kyllä ihan piristävä tapaus. Ehkä se sitten johtui siitä, että Gagne sai varsin vähän kehäaikaa, ja tuon vähäisen kehäajan hän käytti tehokkaasti väläyttämällä muun muassa nähtin Head Scissorsin ja Flying Dropkickin. Heelit puolestaan hoitivat oman hallintaosuutensa ammatimaisella rutiinilla. Hennig oli todella lupaavan ja lahjakkaan oloinen, ja Hallia oli todella hämmentävää nähdä tällaisessa voimamies-roolissa, johon hän ei enää koskaan myöhemmin urallaan palannut. Yhtä kaikki, hyvä ottelu ja harvinaista katsottavaa. Ei silti kolmea tähteä enempää.
*** (12:26)
Voittajat:


Road Warriors (Hawk & Animal) (c) w/ Paul Ellering vs. Fabulous Freebirds (Terry Gordy & Michael Hayes) w/ Buddy Roberts - AWA Tag Team Championship
Tässä toisensa kohtasi kaksi 1980-luvun legendaarista joukkuetta. Paul Elleringin manageroimat Hawk ja Animal olivat debytoineet Georgia Championship Wrestling -promootiossa NWA:ssa vuonna 1982 "Road Warriors" -nimisenä joukkueena, jota kutsuttiin myös Legion of Doomiksi. Road Warriorsit voittivat parin seuraavan vuoden aikana alueelliset joukkuemestaruudet kolme kertaa, kunnes vuonna 1984 he siirtyivät Elleringin kanssa AWA:an. Siellä kaksikko paini aluksi heeleinä, mutta heidän otteensa ja squash-meininkinsä oli niin suosittua, että heistä tuli nopeasti yhdet koko promootion isoimmista nimistä. Vastaansa tässä tapahtumassa Road Warriors sai Fabulous Freebirdsin, joka oli harvinainen kolmen miehen joukkue: 1970-luvun lopussa debytoineet Michael Hayes ja Terry Gordy sekä kokenut Buddy Roberts olivat muodostaneet joukkueen 1970-luvun lopussa. Ensimmäisten vuosien aikana he painivat erityisesti Teksasissa ja feudasivat Von Erichin veljesten kanssa, mutta nyt he olivat siirtyneet AWA:n puolelle.

Olisin antanut tälle saman arvosanan kuin WrestleManian Windham & Rotundo vs. Iron Sheik & Volkoffille ja vieläpä aika samoista syistä, jos ottelun lopetukseen ei olisi pitänyt sotkea aina yhtä idioottimaista ja 1980-luvulla rakastettua Dusty Finishia. Dusty Finish (kyllä, nimetty bookkaaja Dusty Rhodesin mukaan) tarkoittaa siis sitä, että ottelun lopputulos käännetään jälkeenpäin, kun tuomarille selviää jokin raskauttava asia. Kaikkein älyttömintä oli se, että tässä ei mielestäni edes ollut yhtään mitään syytä kääntää ottelun lopputulosta, mutta niin vain siitä huolimatta jotenkin aivan älyttömästi ottelun lopputulos saatiin vaihdettua jälkeenpäin. Harmi, koska se rokottaa silmissäni ehdottomasti puoli pistettä pois tältä ottelulta. Muuten tämä ottelu oli hyvää rymistelyä, jossa parasta oli huikean painin sijaan nimenomaan tunnelma ja hyvä tarinankerronta, siis samalla tavoin kuin WrestleManissa nähdyssä joukkuemestaruusottelussa. Noilla avuilla tämä olisi tosiaan noussut hyväksi otteluksi, jos vain lopetus olisi ollut toisenlainen.
**½ (12:05)
Voittajat:
Ivan & Nikita Koloff & Krusher Kruschev (c) vs. Baron von Raschke & Dick The Bruiser & The Crusher - NWA 6-Man Tag Team Championship
Vaikka aikaisemmin kortissa panoksena ollut 6-Man Tag Team -mestaruus oli mitä todennäköisemmin keksitty, kyllä 1980-luvulla myös kamppailtiin säännöllisesti ihan oikeista 6-Man Tag Team -mestaruuksista. Yksi tunnetuimmista oli NWA:n versio, jota kantoi nyt venäläiskolmikko. Ivan ja Nikita Koloff olivatkin jo tuttuja Starrcade 1984:stä, ja vuoden 1985 alussa heidän porukkaansa oli lyöttäytynyt vielä yksi "venäläinen" korsto, eli nuori painija Barry Darsow, joka oli ottanut itselleen Krusher Kruschev -gimmickin. Vastaansa venäläiset saivat kolme legendaa: 1950- ja 1960-lukujen aikana uransa aloittaneet Baron von Raschken, Dick The Bruiserin ja The Crusherin, joista jokainen oli tehnyt merkittävän uran AWA:ssa. Kaikkien kolmen huippuvuodet ajoittuvat 1960- ja 1970-luvulle, jolloin The Crusher ja Dick The Bruiser olivat myös kantaneet AWA:n päämestaruutta. Jokainen oli myös tullut tututksi vuosien aikana NWA:n ja/tai (W)WWF:n puolella. Baron von Raschke oli gimmickinsä mukaan Saksasta. Bruiser ja Crusher olivat puolestaan kayfabessa serkuksia. Jokainen kolmikosta alkoi olla tässä vaiheessa uransa ehtoopuolella, lähellä eläköitymistä.

Tässä ottelussa kehässä oli sellainen määrä brawleria ja mörssäriä, että enempää edes 1980-luvulla ei tarvita samaan aikaan kehään. Face-joukkue koostui toki todellisista alan legendoista, mutta kukaan heistäkään ei enää vuonna 1985 ollut varsinaisessa elämänsä kunnossa. Venäläisjoukkueessa oli puolestaan yksi jo varsin iäkäs nimi (Ivan Koloff) ja kaksi kohtuullisen kehnoa nuorta nimeä (Nikita Koloff ja Krusher Kruchev). Niinpä lopputuloksena oli varsin hidastempoista ja ei-niin-kovin-näyttävää painia. Toisaalta tässä oli kuitenkin tarinaa ja tunnelmaa, ja lisäksi kokeneet konkarit saivat kuljetettua ottelua sillä tavalla loogisesti, että tätä oli omalla tavallaan oikein mielenkiintoista seurata. En voi väittää tätä siis erityisen hyväksi tai ikimuistoiseksi brawlaukseksi, mutta kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ihan ok kamppailu, joka eteni alusta loppuun järkevästi.
** (8:59)
Voittajat:
Sgt. Slaughter (c) vs. Boris Zhukov - AWA America's Championship
Ja lisää "venäläisiä" painijoita! Ivan Koloffin, Nikita Koloffin ja Krusher Kruschevin tavoin myöskään tämän ottelun haastaja Boris Zhukov ei ollut oikeasti venäläinen vaan amerikkalainen painija, joka vain sai kunnian vetää venäläistä gimmickiä. 1970-luvun lopussa Jim Crockett Promotionsissa debytoineesta James Harrelista tehtiin AWA:n uusi vihattu venäläisheel, kun hän debytoi promootiossa vuonna 1985 ja hänelle annettiin nimeksi Boris Zhukov. Tässä tapahtumassa Zhukov pääsi haastamaan koko yleisön rakastaman patrioottisen mestarin Sgt. Slaughterin. Slaughter oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa ensin varsin pienenä nimenä NWA:n alueellisissa promootioissa. Sotilasgimmickin haltuunsa ottanut Slaughter debytoi WWF:ssä vuonna 1980, jossa hän oli yksi promootion vihatuimmista heeleistä. Vuoden vierailun jälkeen Slaughter siirtyi pariksi vuodeksi NWA:han, jossa hän kokosi oman "armeijaporukan". Slaughter palasi WWF:ään vuonna 1983 ja kääntyi vihdoin faceksi vuonna 1984, kun hän alkoi puolustaa Yhdysvaltain kunniaa Iron Sheikiä vastaan. Slaughterista tulikin koko WWF:n toiseksi rakastetuin face (Hulk Hoganin jälkeen), mutta vuoden 1985 alussa hän lähti firmasta ilmeisesti sen takia, että Vincellä ei ollut aikomuksia keskittyä Slaughteriin. Niinpä Slaughter loikkasi AWA:an, jossa häntä varten tehtiin jopa uusi mestaruus America's Championship, jonka Slaughter voitti pian debyyttinsä jälkeen Larry Zbyszkolta. Nyt Slaughterin kiusaajaksi oli noussut siis Amerikkaa vihaava neukku.

Eipä voisi väittää, että kumpikaan tämän ottelun osapuolista olisi tullut tunnetuksi varsinaisina painitaitureina. Se ikävä kyllä näkyi myös ottelun laadussa, jossa ei ollut liiaksi kehuttavaa. Hyvänä uutisena on tosin todettava, että ei tämä täysin katastrofaalinen tai edes aivan älyttömän huono ottelu ollut. Jälleen hattua on nostettava siitä, että ottelu oli rakennettu ihan loogisesti ja että (lopetusta lukuun ottamatta) ottelun buukkauksessa ei ollut mitään aivopieruja. Lisäksi Slaughter ja Zhukov tuntuivat oikeasti yrittävän parhaansa. Slaughter lensi yhdessä kohtaa komealla kaarella kehästä ulos, bleidasi myöhemmin kunnolla ja täräytti jopa Dropkickin, jota en olisi koskaan kuvitellut näkeväni Slaughterilta. Eipä silti, painillisesti tässä ei mitään suurta taitavuutta tai eritystä osaamista ollut tarjolla, vaan ottelu oli pääasiassa aika kankeaa nyrkkien heiluttelua ja tappelua, joten heikolla lopetuksella kruunattuna tämä oli kehno ottelu.
*½ (8:57)
Voittaja:
Kamala w/ Sheik Adnan Al-Kassie vs. Jerry Blackwell - Body Slam Match
Koska amerikkalaiset painijat pystyivät 1980-luvulla esittämään helposti venäläisiä painijoita, luonnistui heiltä samalla tavalla myös ugandalaisten painijoiden esittäminen. 1970-luvun lopulla debyyttinsä tehnyt isokokoinen brawler Jim Harris oli rantautunut 1980-luvun alussa Tennesseehen CWA-promootioon. Siellä Jerry Lawler ja Jerry Jarrett keksivät hänelle ugandalaisen, kannibalia muistuttavan alkuasukashirviön gimmickin. Harris suostui rooliin, ja hänen uudeksi nimeksi annettiin Kamala. 1980-luvun ensimmäisinä vuosina hän nousi vihatuksi ja kammotuksi heeliksi Yhdysvaltain keskiosien promootioissa. Vuonna 1984 hän siirtyi WWF:ään feudaamaan muun muassa André The Giantin kanssa, mutta vuonna 1985 hän lähti hetkeksi WWF:stä ja päätyi muun muassa painimaan tähän tapahtumaan. Hänen managerinaan nähtiin legendaarinen vihattu arabimanageri Sheik Adnan Al-Kassie. Jerry Blackwell puolestaan oli 1970-luvun lopulla debytoinut isokokoinen painija, joka paini suurimman osan urastaan AWA:ssa. Blackwell oli vuosien ajan paininut heelinä nimenomaan Al-Kassien manageroitavana, mutta vuonna 1984 hän oli kääntynyt faceksi, kun Al-Kassie oli kääntynyt häntä vastaan. Sen jälkeen Blackwell oli feudannut useiden Al-Kassien manageroimien painijoiden kanssa. Tässä Body Slam Matchissa oli panoksena 10 000 dollarin sekki.

Ai että. 1980-luvun puolivälissä rakastettiin (ainakin muutamissa promootioissa) isoja miehiä ja isojen miesten rymistelyjä. Ja mikäpäs sen parempaa kuin pistää kaksi isoa miestä rymistelemään kehään ja laittaa heille vieläpä kilpailu siitä, kumpi saa iskettyä toiselle ensin Body Slamin? WrestleManiasa nähtiin klassinen monen vuoden vihanpidon päättänyt taistelu André The Giantin ja Big John Studdin välillä. Tässä Kamalan ja Jerry "Mr. Nobody" Blackwellin välisessä kohtaamisessa ei ollut aivan samanlaista taustatarinaa tai tunnesidettä, mutta lopputulos oli aika lailla samaa. Varsin kankeaa rymistelyä höystettynä muutamalla näyttävällä hetkellä: tässä Blackwell tarjoili pari ihan nättiä liikettä. Tässä nähtiin myös vähemmän rest holdeja kuin Andrén ja Studdin ottelussa, mutta ei se oikeastaan tehnyt tästä paljon sen parempaa koitosta. Lopputulos: huono ottelu. Ei tätä enempää, kiitos.
* (6:46)
Voittaja:
Rick Martel (c) vs. Stan Hansen - AWA World Heavyweight Championship
Tämä ottelu oli siis oikeasti tapahtuman Main Event. Oihan kyseessä (AWA:n mielestä) AWA:n tapahtuma, joten pääottelun piti olla kamppailu AWA:n päämestaruudesta. WWE:n editoimassa versiossa kahden viimeisen ottelun järjestys oli kuitenkin käännetty - Luojan kiitos. Palaan näihin syihin kohta. Hallitseva mestari tähän otteluun tultaessa oli siis hieman alle 30-vuotias kanadalainen painija Rick Martel, joka oli aloittanut uransa nuorella iällä jo 1970-luvun alkupuolella mutta noussut tunnetuksi 1980-luvun alussa WWF:ssä. AWA:han Martel oli siirtynyt vuonna 1982, ja siellä hän oli nopeasti noussut Main Event -kuvioihin. Martelista tuli promootion päämestari, kun hän päihitti vuonna 1984 Jumbo Tsurutan. Vuoden 1985 aikana hän oli pitkään feudannut Stan Hansenin kanssa. Hansen oli legendaarinen cowboy-painija, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä ja tullut ensin tunnetuksi WWWF:ssä feudistaan Bruno Sammartinon kanssa. Hansen oli kuitenkin yksiä ensimmäisiä amerikkalaisia painijoita, jotka siirtyivät täysipäiväisesti Japaniin. 1980-luvun alusta lähtien Hansen oli noussut todella vihatuksi gaijin-painijaksi (eli ulkomaalaiseksi painijaksi). Monien mielestä hän on koko Japanin painihistorian kovin ulkomaalaispainija. Vuonna 1985 Hansen palasi kuitenkin Amerikkaan ja tällä kertaa AWA:han, jossa hän pomppasi saman tien päämestaruuskuvioihin.

Höh, olipas todella suuri pettymys, millaiseen ratkaisuun tämän ottelun buukkauksessa oli päädytty. Kehässä oli kaksi legendaarista - ja vieläpä todella viihdyttävää - painijaa kamppailemassa promootion tärkeimmästä mestaruudesta. Mitä tekee AWA suurimmassa tapahtumassaan? Pistää kaverit rymistelemään pari minuuttia ympäri areenan aluetta ja lopettavat hommat aivan täysin kesken. Se on sääli, koska tässä olisi voinut olla oikeasti mahdollisuus todella kovatasoiseksi otteluksi, joka olisi voinut piristää tapahtuman varsin heikkoa tasoa. Nyt sitten ei kuitenkaan päätetty antaa tuota mahdollisuutta, koska olihan korttiin pitänyt saada kaiken kaikkiaan 13 ottelua, joista monet saivat vieläpä aivan liian paljon aikaa. Kaiken tämän jälkeen lopputuloksena oli varsin heikko ottelu, koska ei tässä oikeasti ehditty nähdä mitään, mitä olisi tarvittu parempiin arvosanoihin. Voin vain kuvitella, miten pahasti yleisö oli pettynyt, kun tämä rykäisy päätti illan.
*½ (3:10)
Voittaja:
Ric Flair (c) vs. Magnum T.A. - NWA World Heavyweight Championship
Huh huh, 13 ottelua yhdessä tapahtumassa. Vihdoin Main Eventin aika. Tai siis "Main Eventin". NWA World Heavyweight -mestaruutta pitkään kantaneella Ric Flairilla oli tässä vaiheessa uraansa menossa ratkaiseva käänne. Flair oli ollut usean vuoden ajan yleisön rakastama uusi karismaattinen huipputähti, "Nature Boy". Flairin pitkään jatkunut feud hänen kunnioittamansa kilpakumppanin Dusty Rhodesin kanssa oli kuitenkin johtanut siihen, että yleisö oli alkanut kääntyä Flairia vastaan ja että Flair oli alkanut käyttäytyä kehän ulkopuolella koko ajan ylimielisemmin ja kehässä koko ajan halpamaisemmin. Ratkaiseva käänne JCP:ssä nähtiin syksyllä 1985, kun Flair mursi Rhodesin nilkan heel-porukan avulla. Tässäkin ottelussa Flair oli jo selvästi heel, sillä hänen vastustajansa oli yksi koko aikakauden rakastetuimmista nousevista tähdistä Magnum T.A. 1980-luvun alussa debytoinut miehekäs T.A. oli vasta noin 25-vuotias. Hänellä oli karismaa, painitaitoja ja mahtava look. Luultavasti Magnum T.A:sta olisi tullut yksi bisneksen suurimmista tähdistä ja todellinen legenda, mutta vain vuosi tästä tapahtumasta eteenpäin Magnum T.A. joutui dramaattiseen auto-onnetomuuteen, jossa hän halvaantui ja jonka seurauksena hän joutui eläköitymään lopullisesti painikehistä. Tässä vaiheessa Magnum T.A. (joka oli siis ottanut nimensä aikakauden hittisarjan Magnum P.I:n tähden Tom Selleckin mukaan, koska heillä oli tosi samanlainen look) oli kuitenkin huikeassa nosteessa, ja moni uskoi, että hän voisi voittaa vyön Flairilta.

Ei ole yhtään liioittelua sanoa, että tämä ottelu pelasti tämän tapahtuman - tai oikeastaan sen, mitä pelastettavissa oli. Ilman tätä ottelua tämä olisi ollut heittämällä surkea ja samalla yksi surullisimmista katsomistani kokonaisuuksista. Nyt kuitenkin Ric Flair ja Magnum T.A. saatiin pelastamaan kaikki tällä huikealla kohtaamisellaan. Olen selvästi arvioinut tämän vieläpä vähän paremmaksi kuin suurin osa muista arvostelijoista. En tiedä, johtuiko se sitten siitä, että olin tässä vaiheessa niin helpottunut oikeasti kovatasoisesta ottelusta, vai ihan vain siitä, että minulle syttyi heti ottelun alussa palava man crush Magnum T.A:han. Olipa syy mikä tahansa, niin tämä ottelu oli perkeleellisen kova. Ja juuri tämän ottelun takia on niin sääli, että vain vuosi tämän jälkeen Magnum T.A. halvaantui eikä enää ikinä palannut painikehiin. Onneksi mies on kuitenkin yhä elossa, mutta tämä tekniikkapainin esimerkillinen mestariteos osoittaa sen, miten karismaattisen, taitavan ja monipuolisen nimen painimaailma menetti auto-onnettomuudessa vuonna 1986. Nämä molemmat tiesivät, miten kertoa tarinaa. He tiesivät, miten myydä toisen otteita. He tiesivät, miten jopa simppeleistä luovutusliikkeistä saa kiinnostavan näköisiä. He tiesivät, missä välissä sopi aina heittää joku isompi liike. Tässä ottelussa oli aika lailla kaikki tarvittava. Aivan mahtava mestaruusottelu.
****½ (25:48)
Voittaja: *** Ric Flair
** Magnum T.A.
* Kerry Von Erich

Kokonaisarvio SuperClashista: Aikamoinen sekamelska. 13 ottelua, 3 ja puoli tuntia. Suuri osa kamasta oli sellaista, jonka olisi aivan hyvin voinut jättää esittämättä. Jättiläismäinen baseball-stadion näytti tosi autiolta, kun paikalla oli "vain" 20 000 katsojaa. Muutenkin järjestelyt olivat osittain sekavat, eikä kaikkea potentiaalia tästä "WWF:n haastajasta" todellakaan otettu irti. Se on harmi, koska mukana oli myös hyviä hetkiä. Kirkkain tähti oli tietenkin Flairin ja Magnum T.A:n huikea koitos, mutta kyllä mukaan mahtui pari muutakin hyvää hetkeä. Niiden ansiosta tämä on juuri ja juuri Kehno. WrestleManian kaltainen suuren tapahtuman tuntu tästä puuttui kokonaan.

1. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
2. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
3. NWA Starrcade 1984 - Kehno
4. AWA SuperClash 1985 - Kehno

Todella mukava lukea näistä vanhoista tapahtumista, etenkin kun siellä täällä pyörii tulevaisuuden isoja nimiä vielä aika pienissä rooleissa.

PS. Bill Irwin on WWF:n The Goon.

Hypätään sitten vuodesta 1985 melkein neljännesvuosisata eteenpäin.


Sunnuntai 7. Kesäkuuta 2009
New Orleans Arena, Louisiana

WWE:n alkukesän tiivis tapahtumien tahti jatkui, kun kolme viikkoa Judgment Daysta oli vuorossa Extreme Rules. Paikkana oli New Orleans, joka kuutta vuotta myöhemmin pääsi isännöimään myös WrestleManiaa. Mukana oli jälleen selostajia jokaisella brändillä omansa. Smackdownilla JR & Grisham, Raw’lla Cole & King ja ECW:llä Matthews & Striker.

Pitkälti samat kuviot tässä jatkuivat kuin kolme viikkoa aiemmin nähdyssä Judgment Dayssa. Odotetumpia otteluita olivat uusinnat Mysterion ja Jerichon sekä Edgen ja Jeff Hardyn välillä. Kokonaisuutena tapahtuma oli melkoista vuoristorataa, mutta kummatkin edellämainituista otteluista onnistuivat. Tällä kertaa paremmaksi nousi Edgen ja Jeffin tapaus, joten otetaan se syyniin.

World Heavyweight Championship (Ladder)
Edge © VS. Jeff Hardy
Edellisessä tapahtumassa nähty normaalisäännöillä käyty ottelu miesten välillä oli oikein mainio ja samaa tasoa oli myös kaksikon kohtaaminen Royal Rumblessa. Nyt odotukset nousivat vielä korkeammalle kun kyseessä oli tikasmatsi – juuri se samainen matsimuoto, jossa kumpikin oli uransa aikana erityisesti loistanut.

Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, koska Edge & Jeff jälleen näyttivät kyntensä otteluissa, joissa tikkaat näyttelevät suurta roolia. Tämä rymistely sisälsi useita näyttäviä ja vaarallisia spotteja, mutta ei sittenkään ollut pelkkää romurallia vailla järjen häivää. Se sisälsi myös tarinaa ja rauhallisempia hetkiä, jotka sitten pohjustivat nuo huippukohdat. Aivan kuten oikeaoppisesti ison luokan pääottelussa tuleekin olla.

Ehkäpä ottelun hurjin spotti on tuossa kuvassa näkyvä täräys, jossa kumpikin rysähtivät kehän ja barrikadin väliin asetettujen tikkaiden läpi hirmuisella vauhdilla. Jeff vieläpä laskeutui jalat edellä, joten potentiaalia pahempaankin loukkaantumiseen oli, onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut. Tuon lisäksi nähtiin mm. Whisper In The Wind tikkaiden päältä ja Twist Of Fate suoraan ilmalennosta. Myös ottelun lopetus oli oikein toimiva ja kyseessä oli kaikinpuolin todella upea painiottelu.



Erinomaisuudestaan huolimatta tästä ei tullut sellaista ”välitön klassikko” fiilistä kuten vaikkapa WrestleManian Undertaker vs. Michaelsista. Yhtään tuon enempää negatiivista en suostu tästä sanomaan, koska tämä oli ehdottomasti paras Edgen ja Jeffin matsisarjasta ja melkoisen korkealla myös kummankin ”kaikkien aikojen” listalla. Ilman muuta kannattaa katsoa.
Kesto: 20:08
Voittaja: Jeff Hardy
Arvosana: **** ¼

Eikä show vielä tuohon loppunut. Vielä tapahtui tämä.



Eli Money In The Bank voittaja CM Punk lunasti salkkunsa tuon helvetillisen tikasmatsin jälkeen ja poistui New Orleansista maailmanmestarina. Yleisön suosikki Punkin teko oli erittäin ristiriitainen ja aloitti feudin, josta kehkeytyi yksi koko vuosikymmenen kuumimmista. Siitä lisää tulevien tapahtumien yhteydessä.

Muuta: Yhdysvaltain mestaruudesta miteltiin nelinottelussa, jossa olivat mukana William Regal, Matt Hardy, MVP ja vyön vastoittain voittanut Kofi Kingston. Ihan perusmukava avausmatsi tästä saatiin, mutta jo lyhyen kestonsa vuoksi se ei suurempiin korkeuksiin noussut.

Illan toisessa ottelussa Chris Jericho & Rey Mysterio jatkoivat feudiaan IC-mestaruudesta ja tällä kertaa stipulaationa oli No Holds Barred. Myös tällä kertaa ottelu oli erittäin hyvä ja mestaruuden arvo nousi humisten matsia katsellessa. Lopetus oli myös aivan mainio ja käytännössä varmisti, että ainakin yksi ottelu kaksikon välillä vielä nähdään.

Samoan Strap Match oli stipulaationa kun CM Punk & Umaga kohtasivat toistamiseen kolmen viikon sisään. Tämä kyseinen matsityyppi ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, koska hemmetin köysi rajoittaa painijoita todella paljon. Varsin kehnoksi siis jäi.

Jack Swagger & Christian olivat saaneet kolmannen pyörän kinasteluunsa ECW mestaruudesta. Tommy Dreamer oli päättänyt, että haluaa nousta mestariksi ja oli laittanut uransa sen pantiksi. Illan teemaan mukaisesti matsi käytiin hardcore säännöillä. Melko laimeaksi tämä jäi ja lopputuloskin oli varsin arvattavissa.

Seuraavaksi oli vuorossa vanha kunnon sikolätti- eli Hog Pen ottelu. Santina Marella sekä Chavo & Vickie Guerrero tosiaan temmelsivät sikolätissä muutaman minuutin ajan ja sen olisi tietysti pitänyt olla hauskaa. Mutta eipäs vaan ollut. Tähän vielä tuhlattiin yhteensä ihan liikaa aikaa. Hyh!

Armoton teräshäkki oli paikkana kun Randy Orton ja Batista kohtasivat jälleen WWE:n mestaruudesta. Hämmentävän lyhyt oli tämä mestaruusmatsi. Liekö ollut sitten jommallakummalla joku vaiva? Hieman torsoksi jäi.

John Cena vs. Big Show 20 minuuttia kestävässä ottelussa ei kuulosta järin toimivalta ajatukselta. Mutta mikä voisi olla kaikkein järjettömin stipulaatio juuri näille kahdelle? Varmaankin Submission, eli luovutusmatsi, koska kumpikaan ei mikään tekniikkataituri ole. Mutta niin vain Extreme Rules melkein 20 min kestäneen luovutusmatsin Cenan ja Show’n välillä. Yritystä ehkä oli, mutta kyllähän tämä oli niin pitkäveteistä ja puuduttavaa katsottavaa, että tässä on vahva ehdokas vuoden huonoimmaksi matsiksi. Kammottava ottelu.

Tapahtuman lopuksi CM Punk tosiaan lunasti salkkunsa Jeff Hardya vastaan. Tämä oli minuutissa ohi, joten luonnollisesti jätän ottelun arvostelematta.

Tähdet
*** Jeff Hardy
** Edge
* Rey Mysterio

Yhteenveto: Smackdown eli kesällä 2009 eräänlaista kultakautta, kun draftin seurauksena heille oli kasaantunut lähes kaikki lahjakkaimmat kehätaiturit ja Raw’ssa taasen olivat ne kaikkein isoimmat nimet, jotka eivät välttämättä kehässä samalla tavalla loistaneet. Nytkin SD:n puolelta tuli tapahtuman parhaat palat. Jälleen täytyy todeta, että mahtava pääottelu ja salkun lunastus pelastivat paljon, mutta olihan tässä karmaiseva Cena vs. Big Show ja herranjestas sentään – sikolättiottelu. Joten jos joku tapahtuma on vuoristorataa niin tämä.

Pähkinänkuorispoilerit
Kingston VS. Regal VS. M.Hardy VS. MVP (6:44) ** ¼
Mysterio VS. Jericho (14:43) *** ½
Umaga VS. Punk (8:58) **
Swagger VS. Christian VS. Dreamer (9:38) **
Hog Pen Match (2:43) DUD
Batista VS. Orton (7:05) **
Big Show VS. Cena (19:05) *
Edge VS. J.Hardy (20:08) **** ¼ (illan paras)
J.Hardy VS. Punk (1:02) N/A

Yhteenveto spoilerin alla Ensi kerralla on vuorossa TNA:n Slammiversary

Hyvää kamaa taas Whatti-Matilta ja Kenitykseltä. Ilo lukea aina ammattimaisia arvosteluja.

Ja sitten vuoden 2013 pariin.

[align=center]Progress Chapter 5: For Those About To Fight, We Salute You[/align]
27.1.2013
The Garage, Islington, Lontoo

Uusi vuosi ja vanhat kujeet. Visiitti Tufnell Parkkiin oli jäänyt vain yhden illan mittaiseksi ja Progress Wrestling oli jälleen palannut kantapaikkaansa Garageen. Tupa oli jälleen täynnä ja iloisena yllätyksenä hardcamin paikka oli vaihdettu. Enää tiellä ei ollut äänipöydän ruutuja tai kaiteita, vaan näkymä oli vihdoin puhdas turhista esteistä. Intropaketin editointi oli jälleen parantunut, joten ammattimaisempaan suuntaan oltiin taas menossa. Selostajana edelleen Jimmy Barnett ja mikkiä kehäkuuluttajana heiluttaa omistaja Jim Smallman.


Danny Garnell vs Stixx
Vuosi avattiin raskassarjalaisten kohtaamisella. Danny Garnell oli palannut pieneltä sairaslomalta. London Riotsien halpamaisen hyökkäyksen seurauksena Garnell oli sivussa vuoden päätöstapahtumasta. Mies kantoikin edelleen kaunaa Riotseille, mutta paluuottelussaan hän sai vastaansa ”Raskaansarjan Kiputalon” Stixxin. Stixx oli tosiaan maistanut tappion karvasta kalkkia viime tapahtuman kolminottelussa Dave Mastiffin osoittautuessa paremmaksi. Nyt oli aikaa ottaa vahinko takaisin ja nousta takaisin kohti huippua.

Ei ehkä aivan paras valinta openeriksi. Pääosa ottelusta oli hidasta brawlaamista ympäri kehää muutamalla heitolla höystettynä. Perusasiat veteraaneilla olivat kunnossa, mutta yleisö ei vaan oikein syttynyt mukaan. Enkä oikein syttynyt minäkään. Suoraan sanottuna ottelu oli tylsä eikä sisältänyt oikein mitään muistettavaa Stixxin lyhyttä E. Honda kunnianosoitusta lukuun ottamatta. Stixx on vaan yksi näistä kavereista joilta odottaisin paljon. Lookki on kunnossa, karismaa löytyy ja kehässä täysin kelvollinen. Joku kovemman tasoinen vastustaja pitäisi vaan saada tanssikaveriksi. Kokonaisuudessaan siis tylsän mieleenpainumaton kohtaaminen.
**-

Voittaja:
“Wild Boar” Mike Hitchman vs Lord Jonathan Windsor – Natural Progression Series 1st Round Match
Turnaus lupaavien brittinimien kesken jatkui siis toisella ensimmäisen kierroksen ottelulla. Mike Hitchman olikin tehnyt jo yhden vierailun varastamalla shown Mark Andrewsin kanssa edelliskesänä ja oli edelliskerrasta poiketen puhtaasti face. Jonathan Windsor on taas vuonna 2011 debytoinut tekninen painija, joka tyyliltään muistuttaa hivenen William Regalia. Ja kuten mahtipontisesta nimestä näkyy, mies vetää varsin perinteistä siniverisaatelinen -hahmoa. Jimmy Barnett huomauttaakin viisaasti, että kahdenkymmenen vuoden päästä hän on todennäköisesti naimisissa Smallmanin tyttären kanssa ja omistaa koko promootion.

Ottelusta kertoo paljon se, että muistettavimmaksi osaksi jäi nuoren tuomarin Mark ”Paz” Parryn sekoilu uloslaskujen kanssa yleisön armotta mollatessa virheistä. Itse ottelu jäi jälleen keskinkertaiseksi. Vaikka molemmilla nuorilla miehellä oli perusteet hyvin hanskassa ja Windsor veti rooliaan ihan kelvollisesti, se jokin kipinä tästäkin ottelusta puuttui. Windsor väläytti pari kivaa liikettä ja Wild Boar heitti muutamat kivat iskut, mutta siihen se sitten jäikin. Yleisö oli taas kumman hiljaa, vaikka heräsivätkin hetkeksi haukkumaan Windsorin ”varustusta”. Oliko baarihanat pistetty kiinni, kun normaalisti äänekkäästä yleisöstä ei meinaa irrota pihaustakaan.
**

Voittaja:
Nathan Cruz vs Rampage Brown
Kyllä vain, tuo limanuljaskana tunnettu Nathan Cruz oli vihdoin menettänyt mestaruutensa. Mies olikin välittömästi kinunut uusintaottelua, mutta sitä ei miehelle myönnetty, sillä Progressin omistajien linjauksen mukaisesti entinen mestari ei saa suoraa uusintaottelua. Lohdutukseksi Cruz oli saanut valita uudelle mestarille ensimmäisen haastajan. Valitettavasti vastineeksi El Ligero oli saanut valita Cruzin illan vastustajan. Valinta oli osunut äärimmäisen vaaralliseen raskassarjalaiseen Rampage Browniin. 29-vuotias Brown oli kiertänyt ympäri maailmaa jo vuodesta 2001 ja oli ollut myös lyhyesti WWE:n farmisysteemissä Floridassa vuosina 2010-2011. Vielä ennen ottelua Cruz ilmoitti hankkineensa henkivartijan ottelun ajaksi varmistamaan, ettei muuan Marty Scurll tule maksamaan kalavelkojaan.

Shown ensimmäinen puolikas päätettiinkin lässähtäen. Ottelu oli aivan liian pitkäksi venähtänyt aivan liian pitkällä Cruzin hallintaosuudella höystettynä. Tämä ottelu selkeimmin paljasti Cruzin heikkouksia pitkissä otteluissa, joissa vastustaja ei ole tarpeeksi kyvykäs (Scurll) tai taustalla ei ole kuuma juonikuvio (Ligero). Sisällöksi jäi paljon tylsänpulskeita nyrkiniskuja Rampagen välillä heittäessä voimaliikkeen tai muutaman kovemman iskun. Isoin pettymys mitä tähän mennessä on tullut vastaan. Verrattuna siihen mitä Rampagelta olen myöhemmin nähnyt, niin tämä on melkoinen pohjanoteeraus. Arvosanassa olen kerrankin ehkä liian ankara. Ja vielä linkki otteluun: https://www.youtube.com/watch?v=31uRPq1kfzw
**+

Voittaja:
El Ligero© vs Dave Mastiff - Progress Championship Match
Meksikolainen sensaatio El Ligero oli onnistunut päihittämään Nathan Cruzin pitkän taiston päätteeksi luovutuksella edellisessä tapahtumassa. Uusintaottelun sijaan Cruz oli saanut valita Ligeron ensimmäisen haastajan. Valinta kohdistui ainoaan mieheen, joka oli onnistunut Cruzin onnistuneesti selättämään, 150 kiloa painavaan ihmisjärkäleeseen Dave Mastiffiin. Sivuhuomiona tämä on myös ensimmäinen kerta, kun päämestaruus ei ole pelissä illan viimeisessä ottelussa. Yhteensä Chapter-tapahtumia on päättynyt muuhun kuin päämestaruusotteluun vain kuusi kertaa kirjoitushetkeen mennessä. Ja kuten kuvasta näkyy El Ligeron maski näyttää vielä karmeammalta kuin ennen.

Vihdoin saatiin hieman parannusta alkukortin tylsyyden jälkeen. Miehet vetivät ihan kivan ottelun, jonka tarina pyöri Ligeron uuden luovutusliikkeen ympärillä Mastiffin yrittäessä käyttää voimaetuaan pienemmän Ligeron murskaamisessa. Tuloksena oli ihan pikkunäppärä ottelu, joka ei vaan noussut sille seuraavalle tasolle. Face/Face jakauma toisaalta oli mielenkiintoinen asetelma, vaikka Ligeron edelleen väläytellessä heelmäisiä piirteitään iskemällä Mastiffin kimppuun ennen kellonsoittoa. Mastiffkin esiintyi edukseen tässä ottelussa, mutta olisin toivonut uuden mestarin kauden alulta tasonnostoa edellisvuoteen.
***

Voittaja:
Darrell Allen vs RJ Singh (w/ The Entourage)
RJ Singh oli London Riotsien tapaan jättänyt avoimen haasteen kelle tahansa. Haasteeseen vastasikin nyt Darrell Allen. Mielenkiintoisen tilanteesta teki sen, että muualla kuin Progressissa miehet painivat Bhangra Knights nimisenä joukkueena. RJ muistuttikin että he olivat lupautuneet pysymään poissa toistensa bisneksistä Progressissa ja huomautti, ettei halua liittoutua häviäjien kanssa. Allen ei kuitenkaan pitänyt RJ:n tavasta huijata ja hyökätä vastustajiensa kimppuun ottelun jälkeen (eikä varmaan myöskään pitänyt Singhiä manageroivista huutavista intialaisista). Singh oli kuitenkin viime tapahtumassa ottelun jälkeen estänyt manageriensa hyökkäyksen vastustajansa kimppuun. Olivatko SInghiä alkaneet kaduttaa ilkeät tekonsa?

Nyt oli iloinen yllätys. Miehet tunsivat toistensa tyylit erittäin hyvin joukkueena toimimisen ansiosta ja painiminen soljui erittäin mukavasti. Alun nopeatempoisesta teknisestä suorittamisesta ei tahti hidastunut vaan kovaa mentiin koko lyhyt aika. Allen loisti näyttäessään lennokkaampia liikkeitään eikä Singhkään huonosti pärjännyt. Managereiden sekaantumiset pidettiin myös minimissä, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Hetken jo pohdin kolmen ja puolen lumihiutaleen antamista, mutta arvosana jää vielä astetta heikommaksi. Tämä ottelu olisi ollut mainio valinta illan avaukseksi. Ottelun jälkeiset tapahtumat myös nostattivat hymyn huulille ja intoa tulevaan.
***+

Voittaja:
The London Riots (James Davis & Rob Lynch) vs Leaders of the New School (Zack Sabre Jr. & Marty Scurll)



London Riots oli jättänyt jälkeensä pelkkää tuhoa siitä saakka, kun he ensimmäisen kerran astuivat Progressin kehään. Huijatessaan itselleen halpamaisesti voiton edellisessä tapahtumassa alkoi omistaja Jim Smallman kyrpiintyä Riotsien meininkiin. Hän ei kuitenkaan voinut potkia heitä suin päin pois, sillä sopimukseen oli merkitty tietty määrä buukkauksia, joista ei voinut luistaa. Sen sijaan hän päätti antaa herroille opetuksen. He haluavat haastetta? Vastustajikseen he saisivat koko Englannin ehkäpä nimekkäimmän joukkueen, Marty Scurllin ja Zack Sabre Jr:n Leaders of the New Schoolin. Riotsit ottivat innolla haasteen vastaan. Tämä olikin Sabren ensimmäinen esiintyminen sitten Chapter 1:n, sillä hän oli kiertänyt NOAH:n kanssa Japania koko vuoden ajan.

Sanokaa Zack Sabre kun haluatte hyvää. Maan mainio joukkueottelu, jossa jokainen mies pääsi loistamaan. Scurll ja Sabre loistavat joka kerta kun ruutuun pääsevät ja Riots on vaan hieno brawlaava joukkue. Hienoja joukkueliikkeitä, hyvin mukana ollut yleisö ja mukavia near falleja täynnä ollut ottelu nosti tämän tapahtuman lopullisesti keskinkertaisuuden suosta. Rob Lynch vetäisi suorastaan brutaalin spearin yhdessä vaiheessa, James Davis teki järkyttävän hienon STO:n, Scurll sekoitti pakkaa hieman karismallaan sekä lentävillä liikkeillään ja Sabre toi terveisiä Japanista kovilla iskuillaan, eikä taantunut ”armbars mate”-muottiin. Ainoa isompi valituksen aiheeni kohtaamisesta oli Sabren paikoin kehno liikkeiden myyminen, akilleen kantapää josta mies ei ole oikein tänäkään päivänä päässyt lopullisesti eroon. Lisäksi nähtiin muutama pikkuvirhe, joista huomattavammaksi jäi Lynchin nenän aukeaminen Scurllin moonsaultin seurauksena polvien tehdessä lähempää tuttavuutta pärstän kanssa. Progressin historian tähän mennessä kovin ottelu.
****

Voittajat: Ilman kahden viimeisen ottelun tasonnostoa tämä tapahtuma olisi ollut erittäin paha pettymys. Tapahtuman alkupuoliskolla hämmästyttävän hiljaa ollut yleisö verotti tunnelmaa eikä otteluistakaan hirveästi ylisanoja irronnut. Varsinkin Cruz/Rampage oli yllättävän suuri pettymys. Onneksi kuitenkin mainio main event näytti miten hommat hoidetaan.

*** London Riots
** Leaders of the New School
* Darrell Allen

Pienistä käytännön vaikeuksista huolimatta sain tapahtuman katsottua ja arvostelun kirjoitettua. Sattui niin, että osa videotiedostosta oli turmeltunut, mutta onneksi youtube auttoi puuttuvien matsien kanssa. Voi olla, että jotain pikkupromoja jäi näkemättä tuon vuoksi, mutta se ei häirinnyt niin paljoa etteikö arvostelua voisi tehdä.


Sunnuntai 21. Kesäkuuta 2009
The Palace Of Auburn Hills, Auburn Hills, Michigan
Slammiversaryn merkeissä vietettiin TNA:n seitsemättä syntymäpäivää. Impact Zone oli jätetty taakse ja synttäreitä lähdetty viettämään Detroitin liepeille noin 4000 katsojan eteen, joka oli tietenkin neljä kertaa enemmän kuin kotipesässä parhaillaan. TNA:n vuoden ensimmäinen puolisko oli tarjonnut pettymyksiä toisensa perään, mutta nyt vaikutti siltä, että kurssi saattaisi vihdoin kääntyä. Luvassa oli kaksi King Of The Mountain ottelua ja pari muutakin ihan makoisalta vaikuttavaa ottelua. Selostuksesta vastasivat edelleen Mike Tenay & Don West.

Liian pitkään jatkuneen alisuorittamisen jälkeen oli piristävää nähdä TNA:lta ryhdikkäämpi esitys. Slammiversary oli kokonaisuutena oikein hyvä painishow, joka tarjosi myös mainioita otteluita. Otetaan niistä illan paras tarkasteluun.


TNA World Heavyweight Championship (King Of The Mountain)
AJ Styles VS. Samoa Joe VS. Jeff Jarrett VS. Kurt Angle VS. Mick Foley ©
King Of The Mountain ottelun tarkat säännöt löytyvät esimerkiksi Wikipediasta, mutta lyhykäisyydessään kyseessä on käänteinen tikasmatsi. Eli ottelun voittaa painija, joka ripustaa mestaruusvyön kehän yllä olevaan koukkuun. Vaikka ottelu paperilla kuulostaa vaikealta ja sekavalta niin käytännössä se oli yllättävän toimiva konsepti ja useana vuonna KOTM matsit ovat kuuluneet vuoden parhaimmistoon. Tänäkin vuonna tähän otteluun oli lyöty ykkösketju kehiin ja jännitteitä oli moneen eri suuntaan.

Muistan sen hämmennyksen tunteen kun vajaa seitsemän vuotta sitten tapahtuman katsoin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 Kurt Anglen kupolissa kasvoi hiuksia ja parransänkeäkin. Muutti kyllä miehen ulkonäköä aivan radikaalisti. Lisäksi on mainittava se, että Angle teki sisääntulonsa Pittsburgh Penguinsin fanipaita päällään – viikkoa aiemmin Penguins oli kaatanut Detroit Red Wingsin Stanley Cup finaalien 7. ottelussa mahdollisimman niukasti 2-1. Joten arvatenkin Anglen niskaansa saama buuasmyrsky oli melkoinen raju ja todellakin nosti tunnelman ihan kattoon jo ennen kellonsoittoa.



Aiemmin käyty X-divisioonan mestaruusottelu käytiin myös KOTM säännöillä ja se onnistui upeasti. Monet arvostelijat pitävätkin sitä parempana kuin tätä pääottelua. Puhtaasti urheilullisena suorituksena se sitä myös oli. Eiväthän esim. Jeff Jarrett tai Mick Foley missään nimessä pystyneet samaan urheilullisuuteen kuin Jay Lethal & Alex Shelley. Viihdyttävä painiottelu on kuitenkin kokonaisuus, johon liittyy monta asiaa. Tässä aika moni niistä osa-alueista natsasi täydellisesti paikoilleen lähtien siitä Anglen Sidney Crosby fanipaidasta.

Kyseessä oli aivan erinomainen pääottelu, joka sisälsi loistavaa tunnelmaa, taidokasta painia, isoja spotteja sekä jänniä käänteitä. Tähän mennessä kyseessä oli myös TNA:n painivuoden toiseksi paras ottelu heti Genesiksen Angle vs. Jarrettin jälkeen. Tämä ottelu ja Slammiversary tapahtumana kokonaisuudessaan korjasi harhateillä pitkään lainehtineen TNA-paatin kurssin oikeaan suuntaan.
Kesto: 22:06
Voittaja: Kurt Angle
Arvosana: **** ¼

Muuta: Siitä aiemmasta KOTM ottelusta tulikin jo mainittua tuon pidemmän arvostelun yhteydessä, joten totean vaan lyhyesti, että Motor City Machine Guns, Lethal Consequences ja Suicide tarjosivat upean painimatsin heti illan aluksi.

Shane Douglas oli useamman vuoden tauon jälkeen palannut Impactiin ja vaati johtoporrasta tarjoamaan hänelle uuden mahdollisuuden, kuten olivat tehneet Danielsin kanssa. Muutamien käänteiden kautta päädyttiin tähän otteluun, jossa Shane Douglas ottaisi Danielsin paikan rosterissa, mikäli pystyisi langenneen enkelin voittamaan. Douglas oli tietysti kaukana mistään hyvästä painikunnosta minkä vuoksi tämä olikin ainoastaan ihan ok välipalamatsi.

WWE:n puolella Victoriana tunnettu nainen Tara oli kesällä debytoinut Impactissa ja pääsi nyt haastamaan Angelina Loven naisten mestaruudesta. Mikään sateentekijä Tara ei ollut, koska tämä matsi oli ihan yhtä kehno kuin TNA:n naisten divisioona jo liian pitkän aikaa.

Abyss & Taylor Wilde olivat lyöttäytyneet yhteen kun he kohtasivat Ravenin & Daffneyn perin erikoisessa sekajoukkue Monster’s Ball ottelussa. Iso hatunnosto kummallekin naiselle siitä, etteivät pelänneet ottaa rajuja spotteja vastaan ja kyllähän miespuoliset hardcorehirvityksetkin iskua kiitettävästi antoivat ja ottivat. Siltikin aika yhdentekevä ottelu lopulta.

Mukavassa myötätuulessa ollut Matt Morgan tahtoi liittyä Main Event Mafiaan, mutta porukka ei häntä mukaan hyväksynyt. Nyt oltiin tultu siihen, että mikäli Morgan voittaisi Stingin niin hän pääsisi porukkaan sisään. Ottelu nyt ei ihmeitä tarjonnut, mutta juonikuvio sentään oli ihan kiva.

Team 3D oli edellisenä iltana puolustanut IWGP mestaruuksia Japanissa ja viime hetkellä kerenneet matkustaa Auburn Hillsiin. Vastassa heillä oli Beer Money, joiden kanssa ottelivat hienon matsin myös Lockdownissa. Ilmeisesti Roode & Storm oli sellainen kaksikko, joka pystyi kaivamaan Team 3D:stä parhaat puolet esille, koska myös tämä ottelu oli aivan hämmentävän hyvä. Odotuksetkaan eivät toki olleet hirmuisen korkealla, mutta todella onnistunut esitys tämä oli.

Tähdet
*** Kurt Angle
** AJ Styles
* Beer Money

Yhteenveto: Vihdoinkin TNA antoi aihetta riemuun. Koko vuoden ensimmäinen puolisko oli edennyt pettymyksien tiellä, mutta nyt tuntui kertaheitolla suunta muuttuneen. Toki tässäkin tapahtumassa oli heikkouksia, mutta kokonaisuutena kyseessä oli todella viihdyttävä painishow. King Of The Mountain ottelut olivat rautaa ja myös joukkuemestaruuksista oteltiin hämmentävän tasokkaasti. Yleisö oli myös hienosti mukana, mikä loi tähän tavallista paremman tunnelman. Onnistunut esitys, lisää näitä kiitos!


Pähkinänkuorispoilerit
X-Division King Of The Mountain (23:30) *** ½
Daniels VS. Douglas (8:15) ** ¼
Angelina VS. Tara (6:52) * ½
Raven & Daffney VS. Abyss & Taylor (14:09) ** ½
Sting VS. Morgan (9:03) **
Beer Money VS. Team 3D (16:57) *** ½
World Heavyweight King Of The Mountain (22:06) **** ¼ (illan paras)

Vuoden yhteenveto spoilerin alta Ensi kerralla WWE:n The Bash

Pitkään aikaan en ole kirjoitellut tästä projektistani mitään. Ei vaan ole ollut motivaatiota kirjoittaa yhteenvetoa WWF:n vuodesta 1997. Vihdoin sain tämän kirjoitettua pois alta. Seuraavat Rawitkin on jo katsottu, joten seuraavana vuorossa on Royal Rumble 1998. Eli ei tämä kirjoitusprojektini ole todellakaan kuollut, mutta en tiedä, kuinka aktiivisesti tulee katsottua ja kirjoitettua. Todennäköisesti jatkossa kirjoittelen lyhyempiä raportteja viikottaisista jaksoista ja pidän PPV-arvostelut suunnilleen samanlaisina. Mutta ennen kuin (jossain vaiheessa) julkaisen Royal Rumble 1998 -arvosteluun, palataanpa vielä vuoteen 1997.

---

WWF – Vuosi 1997

1996 oli suoraan sanoen melko kehno vuosi WWF:ltä. Vuosi 1997 oli kaikin puolin mielenkiintoisempi. RAW-ohjelma muuttui vuoden alussa kaksituntiseksi, joka oli hyvä uudistus. Juonikuvioita alet tiin rakentamaan enemmän. Hahmoihin tuli enemmän särmää, eikä enää nähty niin paljon surkuhupaisia gimmickejä.

Pienoisena pettymyksenä on kuitenkin pidettävä PPV:iden tasoa. Odotin vähän enemmän Rawien perusteella, ja aika valju kuva jäi useammasta tämän vuoden PPV-tapahtumasta. Pari viiden tähden ottelua nähtiin ja muutenkin oli enemmän huippuotteluita kuin vuonna 1996, mutta jotenkin vaan sitä odotti vielä kovempaa menoa.

En oikein löydä tähän väliin oikein sanoja, joilla voisin vetää yhteen vuoden 1997 WWF:n. Eiköhän siis siirrytä taulukkoihin, tilastoihin ja palkintoihin.


Taulukko 1. PPV-esiintymiset.

Tässä taulukossa on listattuna kaikki painijat, jotka ottelivat vuoden 1997 PPV:issä virallisessa ottelussa. Mukana ei ole siis sekaantumiset, tuomaroinnit, manageroinnit ym. Otteluiden keskiarvoihin on laskettu kaikki ottelut paitsi 30 miehen Royal Rumble –ottelu. Vihreä väri tarkoittaa voittoa, punainen väri tappiota, keltainen väri ratkaisematonta (ei voittajaa) ja sininen väri kertoo, että painijalla on ollut kaksi ottelua ja saldona 1 voittoa-1 tappio.

Havaintoja:
- Yhteensä 78 painijaa otteli WWF:ssä PPV-tasolla vuonna 1997. Tämä on 17 enemmän kuin vuonna 1996.
- Kuudelle painijalle tammikuun Royal Rumble –ottelu oli ainoa esiintyminen PPV:ssä
- Kuusi painijaa on jo menehtynyt (Brian Pillman, Crush, Doug Furnas, Owen Hart, Road Warrior Hawk, The British Bulldog). Brian Pillman menehtyi vuoden 1997 aikana.
- Vuonna 1997 PPV:issä nähtiin yhteensä 83 ottelua. Se on jopa 15 ottelua enemmän kuin edellisvuonna, mutta tänä vuonna olikin yksi PPV enemmän ja loppuvuodesta tapahtumat olivat pidempiä kuin aikaisemmin

- Surkeita otteluita (0-0.5 tähteä) oli kaksi kappaletta
- Huonoja otteluita (1-1.5 tähteä) oli 11
- Tyydyttävä-ok-tason otteluita (2-2.5 tähteä) oli 28
- Eniten oli hyviä otteluita (3-3.5 tähteä), sillä niitä oli 29
- Loistavia otteluita (4-4.5 tähteä) oli jopa 10 kappaletta
- Täydellisiä eli viiden tähden otteluita oli kaksi (Hart vs Austin, Michaels vs Taker)

- Eniten PPV-osallistumisia oli Owen Hartilla, The British Bulldogilla ja The Undertakerilla. He ottelivat 11 eri PPV:ssä. In Your House 15:ssa Owen Hart ja The British Bulldog olivat vain katsomon puolella. Vuoden viimeisen PPV:n aikana Bulldog oli jo lähtenyt WWF:stä, ja Owen Hart teki viimeisen ottelun jälkeen yllätyspaluun.
- Eniten voittoja oli King of the Ring –voittajalla, Hunter Hearst Helmsleyllä, joka voitti seitsemän kertaa. Seuraavaksi eniten voittoja oli Bret Hartilla, joka voitti kuudesti. Viiteen PPV-voittoon ylsivät The British Bulldog, The Undertaker, Road Warrior Animal, Road Warrior Hawk, Stone Cold Steve Austin ja ehkä yllättävin nimi – Savio Vega. Austinin voittoihin on laskettu myös RR-voitto.
- Paras voittoprosentti on Jim ”Anvil” Neidhartilla, joka otteli kolmessa PPV:ssä ja kaikissa oli voittoisassa joukkueessa. Voittoprosentti on siis 100.
- Neljä kertaa tai enemmän –otelleista painijoista paras voittoprosentti on HHH:lla (7 voittoa, voittoprosentti 70)
- Flash Funkilla ja Sycho Sidillä on surkeimmat voittoprosentit niistä painijoista, jotka ottelivat useammin kuin kaksi kertaa PPV:ssä. Sycho Sid otteli kolme kertaa, eikä kertaakaan voittanut. Flash Funkilla meni vielä huonommin. Hän pääsi PPV:hen painimaan neljä kertaa, eikä kertaakaan voittanut.

- Paras ottelukeskiarvo oli Shawn Michaelsilla. Michaelsin kuuden ottelun keskiarvo on tasan 4. Samaan keskiarvoon pääsee The Great Sasuke, mutta Sasuke otteli vain kerran.
- Enemmän otelleista toiseksi paras keskiarvo on Bret Hartilla, jonka keskiarvo oli pyöristettynä 3,81.
- Hieman Bret Hartin taakse jää Stone Cold Steve Austin, jonka keskiarvo oli 3,78.
- Jopa 15 painijan ottelukeskiarvo oli 3.00 tai parempi. Se on seitsemän enemmän kuin edellisvuonna.

- Mosaicin, Tarantulan, Novan ja Butterbeanin keskiarvo on surkein (0,5 tähteä), mutta he ottelivat vain kerran.
- Ehkä heikompana suorituksena voidaan pitää Blackjack Windhamin ja Blackjack Bradshaw’n ottelukeskiarvoa, sillä he ottelivat kahdessa PPV:ssä ja keskiarvo on 1,00.
- Mainitaan vielä Los Boricuas –hyypiöt Jesus Castillo ja José Estrada Jr. – kolme ottelua ja keskiarvo 1,33.

Vuoden ruskeat

Vuoden tylsin

1. José Estrada Jr.
2. Jesus Castillo 3. Sniper

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. José Lothario 2. Justin “Hawk” Bradshaw 3. Crush

Melkein tekisi mieli valita vuoden tylsimmäksi koko Los Boricuas, mutta annetaan kyseiselle jengille ihan oma ”palkintonsa”. Los Boricuas oli siis Savio Vegan johtama latinojengi, joka koostui neljästä puertoricolaisesta painijasta. Los Boricuas feudasi Crushin johtaman Disciples of Apocalypsen kanssa. Ei nämä Los Boricuasin jampat mitään huonoja kehässä ole, mutta tässä jengissä ei ollut mitään kiinnostavaa. En jaksanut mistään näiden tekemisestä kiinnostua. Ja koko gimmickikin perustui pelkästään stereotypeihin.

Miguel Perez oli ihan ookoo ja Savio Vegasta tykkään Boricuasista huolimatta, joten valintani osuu José Estrada Jr.:n ja Jesus Castillon välille. Valitsen nyt vuoden tylsimmäksi José Estradan, koska Castillo oli kai vähän mielenkiintoisempi kehässä. Pronssille yltäsi The Truth Commissionin Sniper, koska minulle ei jäänyt mitään mieleen tästä painijasta toisin kuin muista The Truth Commissionin jäsenistä.

Vuoden yliarvostetuin

1. The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn)
2. Rocky Maivia 3. The Patriot

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Ahmed Johnson 2. Sycho Sid 3. Rocky Maivia

Mietin, että onko oikein valita yksilön sijaan joukkuetta vuoden yliarvostetuimmaksi. Tulin siihen tulokseen, että ei Godwinneja oikein voi toisistaan erottaa. Jostain syystä oletin, että Godwinnit ovat 1995-1996-juttu, joten olikin järkytys nähdä kuinka paljon heitä joutui sietämään vuonna 1997. Noh, menihän Henry Godwinnilta osa vuodesta ohi niskavamman takia, mutta sen jälkeen nämä esiintyi lähes joka PPV:ssä. Kaiken lisäksi ne hävisi kaikki tärkeät ottelut ja silti sai vielä mestaruusottelun Badd Bloodiin! Kaiken lisäksi he vielä voittivat Tag Team –mestaruuden, mutta onneksi mestaruuskausi jäi heidän osaltaan lyhyeksi. En vaan pysty käsittämään, että minkä takia tämä ehkä painitaidottomin ja tylsin joukkue oli niin näkyvässä roolissa.

Hopealle pääsee Rocky Maivia alkuvuoden ”ansioilla”, jolloin miestä väkisin pushattiin, eikä yleisö yhtään innostunut tästä tulokkaasta. Loppuvuosi olikin Maivialta ihan toisenlaista menoa. The Patriotin valitsin kolmanneksi yliarvostetuimmaksi, koska The Patriot tuli vähän tyhjästä ja olikin melkein heti taistelemassa firman ykkösmestaruudesta.

Vuoden huonoin gimmick

1. Rockabilly
2. The Godwinns 3. Los Boricuas

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. The Executioner 2. The Godwinns 3. The Stalker

Melkein olisi tähänkin tehnyt mieli valita Godwinnit… Mutta! Kyllähän niiden kääntyminen pahiksiksi toi edes hetkellisesti vähän mielenkiintoa heidän maajussihahmoihin. Los Boricuas (stereotyyppiset latinot) olisi ollut myös ihan hyvä valinta vuoden huonoimmaksi gimmickiksi, mutta kyllä voiton vie Billy Gunnin Rockabilly-hahmo.

Aikaisemmin cowboyna veljensä kanssa paininut Billy Gunn muuttui The Honky Tonk Manin ansiosta Rockabillyksi. Käytännössä tämä rockabill-gimmick tarkoitti sitä, että Billy Gunnin nimi oli Rockabilly, sillä oli typerä virne, ruma takki ja hän otti aina muutaman ”rockabill”-askeleen, mikä näytti todella surkealta. Onneksi tämä gimmick oli loppujen lopuksi aika lyhytikäinen, kun Billy Gunn löi lopulta Honky Tonk Mania kitaralla päähän ja muodosti ”Road Dog” Jesse Jamesin kanssa tag teamin, josta tullaan vielä kuulemaan lisää tämän projektin aikana.

Vuoden huonoin ryhmä

1. Los Boricuas (Savio Vega, Miguel Perez Jr., Jose Estrada Jr. & Jesus Castillo)
2. The Truth Commission (The Commander, Jackyl, The Interrogator, Sniper & Recon) 3. Disciples of Apocalypse (Crush, Chainz, 8-Ball & Skull)

Aikaisemmat voittajat:
1996: Ei valittu.

Tässä on ensimmäinen uusi palkinto, sillä viime vuonna (1996) WWF:ssä ei vielä pahemmin minkäänlaisia ryhmittymiä ollut. Vuonna 1997 homma kääntyikin ihan päälaelleen, kun varmaan puolet rosterista kuului johonkin ryhmään tai jengiin.

Huonoin ryhmä oli helppo valita, sillä Los Boricuas oli todella tylsä. Los Boricuasin Savio Vegasta olen tykännyt paljon, mutta valitettavasti tämä Savion jengi oli selkeästi miehen huonointa antia WWF:ssä. Oikeastaan kenenkään Los Boricuasin jäsenistä ei ollut kehässä mitenkään huono, mutta niissä ei (Savio Vegaa lukuunottamatta) ollut mitään, miksi heistä olisi jaksanut kiinnostua. Kuten jo aikaisemmin sanoin, gimmick oli niin stereotyyppinen latinojuttu. Muutenkin Boricuasin anti oli todella kehnoa – tylsiä joukkotappeluita, surkeita matseja DOA:a vastaan jne. Disciples of Apocalypse oli myös kasa paskaa, mutta tavallaan tykkäsin heidän moottoripyöräjengi-gimmickistä. Valitettavasti tuokaan gimmick ei pitkälle kantanut, kun ryhmään kuului 8-Ballin ja Skullin kaltaisia säkkejä.

Vuoden huonoin tag team

1. The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn)
2. The Headbangers (Mosh & Thrasher) 3. The New Blackjacks (Blackjack Windham & Bradshaw)

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn) 2. - 3. -

Godwinnin maalaisjuntit veivät tämänkin pystin jälleen kerran. Viime vuonna en keksinyt tarpeeksi montaa vaihtoehtoa vuoden huonoimmaksi tag teamiksi, koska WWF:ssä oli niin vähän varsinaisia joukkueita. Tänäkin vuonna oli hankala keksiä hopea- ja pronssisijalle ketään. Valitsin nyt kuitenkin The Headbangersin ja The New Blackjacksin, jotka eivät ole surkeita, mutta vähän tylsiä kuitenkin.

Godwinnien valinta vuoden huonoimmaksi joukkueeksi on selvä juttu. Heidän otteluiden keskiarvo on pyöristettynä 1,58, mikä on surkein keskiarvo kaikista painijoista, jotka ovat esiintyneet yli puolissa PPV:issä. En vaan voi käsittää, että minkä ihmeen takia nämä painitaidottomat juntit saivat niin paljon ruutuaikaa.

Vuoden huonoin feud

1. Gang Wars (Los Boricuas vs Disciples of Apocalypse
2. Legion of Doom vs The Godwinns 3. Marc Mero vs Butterbean

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Jerry Lawler vs ULTIMATE WARRIOR 2. Jerry Lawler vs Mark Henry 3. The Smoking Gunns vs The Godwinns (vs The Bodydonnas)

Vuoden huonoimman feudin valitsemisessa ei ollut vaikeutta. Kyllähän se oli Los Boricuasin ja Disciples of Apocalypsen välinen ”jengisota”. Minun mielestäni eri jengien välinen ”sota” on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta tämän toteutus oli vaan tyhmä, koska:

- Moottoripyöräjengi Disciples of Apocalypse koostui neljästä surkeasta painijasta
- Latinojengi Los Boricuas oli muuten vaan tylsä
- Feudi koostui lähinnä paskoista otteluista PPV:issä ja väkinäisistä joukkotappeluista Raw’ssa

Jonakin toisena ajankohtana toisilla painijoilla tämä feudi olisi voinut olla ihan ok. Sitä paitsi, miksi DOA ja Los Boricuas edes feudasivat keskenään? Olihan niiden johtajilla (Crush ja Savio Vega) keskinäisiä erimielisyyksiä jo silloin, kun kumpikin kuului vielä Faarooqin johtamaan Nation of Dominationiin. Faarooq potki nämä ei-tarpeeksi-mustat painijat pihalle NOD:sta, joten olisi jotenkin luontevampaa ollut, että Savio Vega kavereineen sekä Crush kavereineen olisi kohdistanut vihansa Faarooqia ja NOD:ia vastaan.

Kakkossijalle nostan The Godwinnien ja Legion of Doomin välisen feudin. Alkunsahan se sai, kun Henry O. Godwinn loukkasi niskansa ottelussa LOD:ia vastaan, oli poissa useamman kuukauden ja sen jälkeen Godwinnin juntit palasivat toisenlaisella asenteella takaisin kostamaan Road Warrioreille. Aluksi tämä kiinnosti edes vähän, mutta tätä pitkitettiin ja pitkitettiin ihan liikaa. En jaksa edes laskea monta kertaa tämän vuoden aikana nähtiin näiden joukkueiden välisiä otteluita. Kaiken lisäksi, kun luulin feudin olevan jo ohi, niin vuoden viimeisessä PPV:ssä tästä paskafeudista jaksettiin vielä muistuttaa. Kolmanneksi en keksinyt muuta kuin Marc Meron ja Butterbeanin välisen minifeudin, koska se niiden välinen nyrkkeilymatsi oli onneton ja Butterbean oli niin karmea mikissä.

Vuoden huonoimmat ottelut

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Goldust vs Ultimate Warrior (IYH7) 2. Jim Cornette vs José Lothario (IYH10) 3. Hunter Hearst Helmsley vs Ultimate Warrior

Tuossa on listattuna vuoden 10 huonointa otteluna. HUOM! En ole pistänyt listalle Marc Meron ja Butterbeanin välistä ottelua, koska kyseessähän ei ollut painiottelu, vaan ”nyrkkeilyä”. Sehän olisi muuten ehkä kirkkaastikin voittanut tämän palkinnon, jos jaksaisin laskea tuollaiset mukaan. Eipä oikein ole mitään kummempaa sanottavaa näistä kehnoista otteluista. Aika paljon tuollaisia otteluita, joissa oli 6-8 painijaa mukana. Yksikään ottelu ei saanut nollaa tähteä, joka on edistystä viime vuodesta, jolloin kyseisen arvosanan sai kaksi ottelua.

Vuoden huonoin PPV

1. In Your House 14: Revenge of the ’Taker
2. Ground Zero: In Your House 3. Survivor Series

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. IYH9: International Incident 2. IYH12: It’s Time 3. IYH10: Mind Games

Viime vuonna IYH9: International Incidentin valitseminen vuoden huonoimmaksi PPV:ksi oli helppo. Tänä vuonna homma olikin vaikeampi, koska mikään ei erityisen heikoksi osoittautunut. Ongelmana oli kuitenkin se, että RAW oli pääasiassa melko kovaa menoa, mutta suurin osa vuoden 1997 PPV:istä oli jotenkin lässähtäneitä tapahtumia. Aina oli aika kovat odotukset, mutta aika usein sai pettyä PPV:n tasoon. Paljon hyviä otteluita nähtiin vuoden aikana, mutta vastapainoksi oli aika paljon myös unettavaa kamaa.

Tyydyttävä-arvosanan sai jopa seitsemän PPV:tä. Jostain syystä huonoimmaksi olen rankannut Wrestlemanian jälkeisen IYH:n, Revenge of the ’Takerin. Piti oikein tarkastaa, että mitä siinä tapahtui, kun olen unohtanut ihan täysin sen sisällön. Noh, olihan siinä hyvä ottelu Bret Hartin ja Stone Cold Steve Austinin välillä. Tämä ottelu ei kuitenkaan yltänyt lähellekään samalle tasolle kuin kaksikon edelliset kohtaamiset.

Vuoden huonoin painija

1. Henry O. Godwinn
2. Phineas I. Godwinn 3. 8-Ball / Skull

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Ultimate Warrior 2. Phineas I. Godwinn 3. Henry O. Godwinn

Viime vuonna Godwinnit sijoilla 2-3 – tällä kertaa 1-2. Nyt on vain osat vaihtunut. En yhtään osaa sanoa, että kumpi noista onkaan paskempi painija, mutta Henry O. Godwinnin pärstä vitutti enemmän. Todennäköisesti 8-Ball ja Skull (ei näitä munapäitä voi toisista erottaa) olisi ollut potentiaalinen voittaja, mutta niitä ei tarvinnut kehässä niin paljon katsella. En oikein keksi enää, miten voisin vielä haukkua Godwinneja. Tuntuu, että kaikki sanottava on jo sanottu.

Vuoden kultaiset

Vuoden tulokas

1. Ken Shamrock
2. Rocky Maivia 3. D-Lo Brown

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Ahmed Johnson 2. Fake Razor Ramon 3. Rocky Maivia

Pitkään pohdin, että voinko valita Ken Shamrockia vuoden tulokkaaksi. Shamrock tunnetaan paremmin vapaaottelijana, mutta olihan hänellä painikokemusta jo 1980-luvun lopusta. Sanoisin kuitenkin, että Shamrockin painiura oli toistaiseksi ollut niin mitätön, että vuosi 1997 oli todellinen läpimurtovuosi Ken Shamrockille. Tykkäsin Shamrockin menosta todella paljon. Kehäotteista en löydä paljon moitittavaa ja hahmonakin alkoi olemaan melko kiinnostava, kun hän alkoi saamaan sekoamiskohtauksia.

Toiseksi nostin Rocky Maivian, joka teki WWF-debyytin jo vuonna 1996 Survivor Seriesissä, mutta tämä vuosi oli ensimmäinen täysi vuosi Maivialle. Alkuvuosi oli vielä sitä kyllästyttävää babyface-settiä, mutta paluun myötä tapahtunut kääntyminen pahikseksi nosti ihan hirveästi Rocky Maivian osakkeita.

Vuoden aliarvostetuin

1. Vader
2. Flash Funk 3. Bret Hart

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Owen Hart 2. Stone Cold Steve Austin 3. Vader

Vähän hassua valita Vader vuoden aliarvostetuimmaksi, sillä hän pääsi ottelemaan WWF-mestaruudesta jopa kaksi kertaa PPV:ssä (Final Four ja Canadian Stampede). Sanon kuitenkin, että Vader olisi WWF-urallaan ansainnut paljon enemmän. Vaderilla ei oikein mitään erikoisempia juonikuvioita ollut tänä vuonna (pl. Hart Foundation-feudi) ja muutenkin Vaderin buukkaus oli sellaista, että häntä ei voinut enää pitää samanlaisena monsterina. Kauas tultu niistä ajoista, kun Vader debytoi WWF:ssä tammikuussa 1996.
Muita aliarvostettuja nimiä, joita tulee mieleen, ovat Flash Funk ja Bret Hart. Flash Funk ihan sen takia, että kyseessä oli todella näyttävä painija, jolle ei valitettavasti muuta roolia keksitty kuin hävitä muille. Bret Hartin nimi saattaa ihmetyttää aliarvostetuimmat-listalla, koska Bret Hart voitti vuoden 1997 aikana pariinkin otteeseen WWF:n mestaruuden ja oli muutenkin kovasti näkyvillä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Bret Hart veti erittäin hienosti heel-roolinsa vuonna 1997 ja siitä huolimatta hän ei saanut tarpeeksi arvostusta viimeisen WWF-mestaruuskauden aikana. Tuo mestaruuskausihan oli ihan floppi, koska Bret Hart ei päässyt/joutunut puolustamaan mestaruuttaan PPV:ssä tai mestaruusottelu ei muuten vaan ollut PPV:n pääotteluna. Sitten kun Bret Hart vihdoin pääsi vikassa WWF-matsissaan tähdittämään jälleen PPV:tä, niin sitten siltä kusetettiin koko vyö.

Vuoden kehittynein

1. Rocky Maivia
2. Hunter Hearst Helmsley 3. Jesse James

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Stone Cold Steve Austin 2. Hunter Hearst Helmsley 3. Jesse James

Tämä oli vaikea valinta. Hunter Hearst Helmsleyllä oli hieno vuosi. Vuonna 1996 HHH:n meno oli vielä melko mitäänsanomatonta, mutta tänä vuonna Helmsley voitti KOTR:n, jota seurasi hieno ottelusarja Mick Foleyta vastaan. Feudi Foleyta vastaan nosti Helmsleyn ihan uudelle tasolla. Eikä Helmsleyn kohdalla voi unohtaa D-Generation X:ää..

.. Sanon silti kuitenkin, että Rocky Maivian kehitys oli huomattavampi. Alkuvuosi oli vielä sitä samaa tylsää Rocky Maivia –huttua, eli Maiviasta yritettiin väkisin tehdä yleisön suosikkia. WWF:n yleisöhän ei tätä sulattanut, vaan Rocky Maivia sai lähinnä buuauksia. Jotenkin tulee mieleen eräs painija tämän päivän WWE:stä. Sitten Rocky Maivia hävisi ruudusta ja tuli takaisin Nation of Dominationin jäsenenä eli pahiksena. Aivan toisella tavalla tullut esille Rockyn karisma ja mikkitaidot, ja tuntuu, että joka viikko hän on vaan entistä mielenkiintoisempi.

Vuoden selostaja

1. Jim Ross
2. Jerry Lawler 3. Vince McMahon

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Mr. Perfect 2. Jerry Lawler 3. Jim Ross

Viime vuonna JR jäi pronssille, mutta tämä oli jo ehdottomasti hänen vuotensa. Jim Ross ja Jerry Lawler on ehdottomasti suosikkiparivaljakkoni selostamossa.

Vuoden manageri

1. Paul Bearer
2. Rick Rude 3. Chyna

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Paul Bearer 2. Jim Cornette 3. Sunny

Paul Bearerilla oli monta manageroitavaa tämän vuoden aikana. Alkuvuodesta hän vielä toimi Mankindin ja Vaderin managerina, mutta hylkäsi nämä, koska hän halusi takaisin Undertakerin. Bearer saikin vastentahtoisen Undertakerin takaisin suojatikseen, kunnes Undertakerille riitti ja loppujen lopuksi Paul Bearer toi WWF:ään Takerin veljen – Kanen. Juuri tämä Undertaker-Kane-kuvio teki minusta Bearerista mielenkiintoisimman managerin.

Tykkäsin myös Rick Ruden toiminnasta. ”Ravishing” Rick Rude toimi Shawn Michaelsin ja DX:n ”vakuutusmiehenä”, kunnes loikkasi WCW:hen Montreal Screwjobin takia. Sääli, sillä Ruden työskentelyä oli mukava seurata roolissa kuin roolissa.

Vuoden kuumin nainen

1. Sunny
2. Sable 3. Marlena

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Sunny 2. Sable 3. Marlena

Eipä noita naisia vielä hirveästi näkynyt näiden kolmen lisäksi (pl. Chyna..). Sama järjestys kuin viime vuonna.

Vuoden pari

1. The Artist Formerly Known As Goldust & Luna Vachon
2. Hunter Hearst Helmsley & Chyna 3. Marc Mero & Sable

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Goldust & Marlena 2. Marc Mero & Sable 3. Billy Gunn & Sunny

Goldust voitti jälleen tässä kategoriassa, mutta tällä kertaa hänen parinaan ei olekaan hänen vaimonsa Marlena (Terri Runnels). Suurimman osan vuodestahan Goldust ja Marlena olivat vielä yhdessä, mutta heidän perhejutut olivat kyllästyttäviä siihen asti, kunnes kuvioihin tuli Brian Pillman. Pillman kuoli ja kolmiodraama jouduttiin unohtamaan, mutta Goldust ei halunnutkaan enää Marlenaa. Sitten kuvioihin tuli kammostuttava Luna, jonka seurassa Goldust muuttui aivan täysin. Tämän kauhukaksikon seuraaminen oli hauskaa.

Toiseksi nostan parivaljakon HHH-Chyna, vaikka eiväthän he varsinaisesti pariskunta ollut (paitsi oikeassa elämässä). Kolmantena nostan jälleen Marc Meron ja Sablen, jonka suhde muuttui ihan täysin, kun Sable alkoi saamaan enemmän huomiota.

Vuoden paras gimmick

1. Kane
2. Stone Cold Steve Austin 3. The Artist Formerly Known As Goldust

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Goldust 2. Mankind 3. Stone Cold Steve Austin

Stone Cold Steve Austinin hahmo syventyi entisestään ja Goldustista tuli jälleen mielenkiintoisempi, kun hän lyöttäytyi yhteen Lunan kanssa. Pakko silti sanoa, että ylivoimaisesti kiehtovin gimmick oli Kane. The Undertakerin veljestä puhuttiin kuukausia, ja sitten tämä tulipalossa naamansa tuhonnut Kane teki huikean debyytin. Tässä vaiheessa Kane oli vielä pelottava ja mystinen hahmo, joka vaan tuhosi kaikki tieltä. Sääli, että Kanen hahmo on onnistuttu myöhempinä vuosina niin monta kertaa pilaamaan kaikilla typerillä jutuilla.

Vuoden karismaattisin

1. Stone Cold Steve Austin
2. Shawn Michaels 3. Mick Foley

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Shawn Michaels 2. Bret Hart 3. Stone Cold Steve Austin

Mietin, että pidänkö edes tätä kategoriaa enää. Minä kun en oikein osaa selittää, mikä tekee ihmisestä karismaattisen. Jotain tuossa Steve Austinissa vaan on.

Vuoden paras mikissä

1. Bret Hart
2. Stone Cold Steve Austin 3. Shawn Michaels

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Owen Hart 2. Stone Cold Steve Austin 3. Brian Pillman

Olin ihan kahden vaiheilla, valitsenko Austinin vai Hartin. Päädyin kuitenkin valitsemaan Bret Hartin, sillä Stone Coldin mikkityöskentely nojasi enemmän hänen catchphraseihin, vaikkakaan ei niin paljon kuin tulevina vuosina. Bret Hartia ei yleensä pidetä minään erikoisena mikkityöskentelijänä, mutta vuoden 1997 rooli pahiksena toi Bret Hartin vahvuudet mikissä hyvin esille. Oikein hyviä ja kiukuttelevia puheita piti Bret Hart.

Vuoden hyvis

1. Mick Foley
2. Ken Shamrock 3. Stone Cold Steve Austin

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Bret Hart 2. Shawn Michaels 3. Jake Roberts

Edellisenä vuonna Mankind oli vielä yksi firman parhaimmista pahiksista, mutta tänä vuonna Foleyn hahmo(t) saivat ihan uuden suunnan. Alkuvuoden Mankind oli hieman tuuliajoilla, mutta sitten tuli haastattelusarja, joka toi esille sitä, millainen mies Mankindin takana oleva Mick Foley on. Vuoden aikana nähtiin myös muut Foleyn persoonat – Dude Love ja Cactus Jack. Etenkin Dude Lovesta voi sanoa sen, että siinä oli kyllä erittäin pidetty hahmo katsojien silmissä.

Vuoden pahis

1. Bret Hart
2. Hunter Hearst Helmsley 3. Shawn Michaels

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Vader 2. Mankind 3. Jerry Lawler

Loppuvuosi oli D-Generation X:n dominointia ja loppujen lopuki Bret Hartista jäi varmaan lähes kaikille sympaattisempi kuva koko Montreal Screwjob –jupakasta. Sanon silti, että eniten nautin Bret Hartin työskentelystä pahiksena. Tai oikeastaanhan Bret Hart ei ollut pahis kuin Yhdysvaltojen puolella, mikä teki koko hommasta vielä entistä mielenkiintoisemman.

Vuoden laiha

1. TAKA Michinoku
2. Brian Christopher 3. The Great Sasuke

Aikaisemmat voittajat:
1996: Ei valittu

Vuonna 1997 WWF:ään luotiin WCW:n Cruiserweight-divisioonalle vastine – Light-Heavyweight-sarja. Vaikka tämän olisi monella tapaa voinut toteuttaa, niin kyllä pääosin nautin näistä LHW-divisioonan otteluista. Suurin syy oli japanilainen TAKA Michinoku, joka oli ehdottomasti paras painija, jota näissä otteluissa otteli. Kaiken lisäksi TAKA Michinoku kruunattiin loppuvuodesta WWF:n Light-Heavyweight-mestariksi, joten hänen valinta ”vuoden laihaksi” on täysin ansaittu.

Brian Christopher oli toinen painija, joka oli tässä divisioonassa paljon esillä. Brian Christopher ei ehkä niin ihmeellinen painija ole, mutta veti kuitenkin hyvin roolinsa ärsyttävänä mulkerona.

Vuoden paras ryhmä

1. D-Generation X (Shawn Michaels, Hunter Hearst Helmsley, Chyna & Rick Rude)
2. Hart Foundation (Bret Hart, Owen Hart, The British Bulldog, Jim Neidhart & Brian Pillman 3. Nation of Domination (Faarooq, Rocky Maivia, D-Lo Brown & Kama Mustafa)

Aikaisemmat voittajat:
1996: Ei valittu

Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, vuonna 1997 tuli järkyttävän paljon erilaisia ryhmiä ja jengejä. Osa oli huonoja (Los Boricuas, DOA..), mutta oli siellä joukossa hyviäkin. Nation of Domination sai alkunsa jo loppuvuodesta 1996, mutta vasta myöhemmin tästä oikeastaan muovautui mielenkiintoinen jengi, kun porukkaa pistettiin pihalle ja tilalle tuotiin uutta väriä (heh..). Valitettavasti NOD:n ongelma oli se, että sillä ei oikein mitään kunnollisia juonikuvioita ollut pahemmin. Ahmed Johnson –feudikin venyi ihan liian pitkäksi.

Eli D-Generation X ja Hart Foundation olivat parhaimpia ryhmiä vuonna 1997. Olisi tehnyt mieli valita Hart Foundation, mutta olihan toi DX kaikin puolin kyllä aika paljon kiinnostavampi tapaus. Hart Foundationin toimintaa häiritsi ehkä vähän se, että välillä se ei niin yhtenäiseltä tuntunut ja välillä ei edes kaikkia jäseniä nähty pitkiin aikoihin. D-Generation X oli taas jotain ihan muuta. DX:n hassuttelua oli hauska seurata.

Vuoden paras tag team

1. Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk)
2. Stone Cold Steve Austin & Dude Love 3. “Road Dog” Jesse James & “Bad Ass” Billy Gunn

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Owen Hart & The British Bulldog 2. The Smoking Gunns 3. The Bodydonnas

Tämä oli yllättävän paha valinta, koska tämän vuoden Tag Team –divisioona oli aika kehno. Joukkueitta oli paljon, mutta suurin osa joukkueista oli joko A) surkeita, B) tai muuten vaan surkeita. Tykkäsin Austinin ”tiimeistä” (Shawn Michaels, Dude Love), mutta nämä olivat sattuneista syistä valitettavan lyhytikäisiä. Viime vuoden voittajat (Owen Hart & The British Bulldog) pitivät mestaruusvöitä alkuvuoden, mutta keskittyivät lähinnä keskenään nahisteluun, eikä sitten myöhemmin enää hirveästi toiminut joukkueena, vaikka samassa ryhmässä olivatkin.

Siksi päädyinkin legendaariseen Legion of Doomiin eli Animaliin ja Hawkiin. LOD:iakin vaivasi se, että he joutuivat jatkuvasti ottelemaan paskasäkki-Godwinneja vastaan, eikä LOD:n oma toimintakaan kehässä enää ollut parhaimpien vuosien tasolla. Siitä huolimatta Legion of Doom oli hemmetin suosittu. Ja ennen kaikkea – Legion of Doom tuntui ihan oikealta tag teamilta.

Vuoden paras feud
1. Stone Cold Steve Austin vs Hart Foundation
2. Kane vs The Undertaker 3. Bret Hart vs Shawn Michaels

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Mankind vs The Undertaker 2. Bret Hart vs Stone Cold Steve Austin 3. Shawn Michaels vs Camp Cornette

Stone Cold Steve Austinin ja Bret Hartin feudi alkoi jo vuonna 1996. Kyseinen feudi oli jo silloin hopeasijalla, mutta kunnolla tämä feudi pääsi vauhtiin kuitenkin tänä vuonna (1997). Bret Hartin ja Steve Austinin feudi tietyllä tavalla huipentui Wrestlemania 13:een, jossa nähtiin samalla viiden tähden ottelu ja tuplakääntyminen. Yhtäkkiä asetelma oli kääntynyt päälaelleen. Nyt Steve Austin olikin hyvis ja Bret Hart pahis. Sitten feudi syventyikin muotoon Stone Cold vs Hart Foundation, kun Bret Hart ryhmittyi perheenjäsenien ja kavereidensa kanssa. Kova meno jatkui, kunnes Austinin niska murtui ottelussa Owen Hartia vastaan. Vaikka Stone Cold ja Owen Hart myöhemmin vielä kohtasivatkin ”ottelussa”, niin vähän harmittaa, että sellaista kunnollista feudin lopetusta ei koskaan nähty. Siitä huolimatta tämä feudi oli tämän vuoden paras aika kirkkaastikin.

Toiseksi haluan nostaa Kane (ja Paul Bearer) vs The Undertaker –feudin, vaikka vielä vuonna 1997 ei nähtykään veljesten välistä virallista ottelua. Oikeastaan siksi tämä onkin niin mielenkiintoinen. Tämä on niin hyvin rakennettu. Paul Bearer kääntyi jo aikoja sitten Undertakeria vastaan, sitten alkoi vihjailemaan Undertakerin veljestä, joka ei olekaan kuollut. Kului kuukausia, ja yhtäkkiä nähtiinkin, että Kane on elossa. Kane on ollut kuvioissa jo muutaman kuukauden, eikä vieläkään ole nähty miesten ottelevan keskenään. Jos tämä feudi tapahtuisi tämän päivän WWE:ssä, niin Kane ja Undertaker olisivat jo kolmessa kuukaudessa kohdanneet kolmessa PPV:ssä ja kolmessa Raw’ssa, ja voitot olisivat 3-3…

Kolmanneksi nostin Bret Hartin ja Shawn Michaelsin feudin, joka ulottui myös oikeaan elämään. Oikeastaan tuo heidän oikea feudi on varmaankin kiinnostavampi tapaus, kun miesten välinen feudi tv:ssä. Tietysti ne jännitteet näkyivät monellakin tapaa ruudussakin, mutta kyllä sanon sen, että Austin-Hart Foundation oli vuoden paras feudi!

Vuoden paras ottelu

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Shawn Michaels vs Mankind (IYH10) 2. Steve Austin vs Bret Hart (SurSer) 3. Shawn Michaels vs The British Bulldog (KOTR)

Siinä on listattu ottelut, jotka olivat vuoden 1997 kymmenen parasta minun mielestäni. En oikein keksi mitään uutta sanottavaa Bret Hartin ja Stone Coldin välisestä ottelusta. Se on paras painiottelu, jonka olen koskaan nähnyt, joten tyydyn vain lainaamaan itseäni Wrestlemania 13 –arvostelusta:

Sitten päästäänkin todelliseen huippuotteluun. Olen nähnyt tämän ottelun monta kertaa, ja edelleen olen yhä sitä mieltä, että tämä on kaikkien aikojen paras matsi. Tosin minulla on kyllä pari pahaa aukkoa sivistyksessä (esim. Angle-Michaels-matsia en jostain syystä ole koskaan katsonut vielä), mutta tällä hetkellä pidän tätä ottelua vielä parhaimpana.

Austinin ja Hartin feudi on ollut parasta, mitä WWF:ssä on tapahtunut tämän arvosteluprojektini aikana. Bret Hart on viime aikoina ollut turhautunut, joka on kokenut asiat niin, että kaikki vaan kusettavat häntä. Steve Austin kusetti Royal Rumble –voiton itselleen, aiheutti Bret Hartille mestaruustappion ja on jatkanut Bret Hartin haukkumista. Feudi huipentuu tähän Submission-otteluun, jossa ei tunneta diskauksia. Erikoistuomariksi on tuotu UFC-tähti Ken Shamrock.

Tämä vaan on niin loistava ottelu, jossa kaksi loistavaa painijaa ottelemalla kertovat hienon tarinan. Alussa pyöritään katsomon puolella. Olen aina tykännyt varsinkin Austinin toiminnasta katsomon puolella. Austinilla on juuri oikeanlainen aggressiivinen ote tuohon toimintaan. Sitten mennään kehään, ja ollaan kehän ulkopuolella. Vaikka diskauksia ei tunnettu, niin tämä ei mennyt turhaksi aseilla mässäilyksi, vaan tuoli-iskut, kellon käyttö ja johdolla kuristaminen oli hoidettu otteluun sopivalla tavalla. Pidän verestä painissa, jos sillä on joku merkitys. Steve Austin vuoti ottelun lopussa kuin pistetty sika, ja se sopi juuri täydellisesti tähän otteluun.

Sitten tässä oli sellaisia pieniä hyviä yksityiskohtia. Kuten esimerkiksi se, kun näytettiin pikkulasta eturivissä, joka on käsillä peittänyt kasvonsa. Tai se, kun näytettiin Bret Hartin isää kauhistunutta isää (Stu ja Helen Hart olivat paikalla). Yleisö oli loistavasti mukana tässä ottelussa. Tämä oli todella upea ottelu, joka teki lopullisesti Steve Austinista tähden. Ottelun lopetuskin on niin legendaarinen. Pakko antaa myös kehut tuomarille toimineelle Ken Shamrockille, joka ei missään vaiheessa ottanut liikaa roolia matsissa.

Vuoden paras PPV

1. In Your House 16: Canadian Stampede
2. One Night Only 3. Royal Rumble

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Survivor Series 2. King of the Ring 3. In Your House 11: Buried Alive

Canadian Stampede oli loistava PPV. Kahden tunnin PPV, jossa ei hirveän montaa ottelua nähty, mutta jokainen oli omalla tavallaan todella hyvä matsi. Kaiken lisäksi tunnelma oli pirun hyvä – etenkin viimeisen ottelun aikana. Canadian Stampede on yksi parhaimmista WWF/WWE:n PPV:istä ikinä.

Toiseksi nostan yllätysvalinnan – Briteissä käyty One Night Only. En odottanut tältä mitään, mutta tämähän oli ihan tasokas PPV. Klassisemmista PPV:istä paras oli Royal Rumble, mutta pakko kyllä myöntää, että PPV:iden taso kokonaisuudessaan ei noussut tänä vuonna ihan sille tasolle, mitä odotin.

Vuoden painija

1. Stone Cold Steve Austin
2. Bret Hart 3. Shawn Michaels

Aikaisemmat voittajat:
1996: 1. Shawn Michaels 2. Mankind 3. The Undertaker

Tämä on ihan puhdas makuasia, sillä vuoden painijaksi 1997 olisi voinut valita ihan kenet vain kärkikolmikosta. Joku ehkä olisi voinut nostaa vielä The Undertakerin, joka piti suuren osan vuodesta päämestaruutta. Undertakerin mestaruuskausi oli kuitenkin suoraan sanottuna todella tylsä, ja muutenkin The Undertaker tuntui koko ajan vain sivuhahmolta.

Stone Coldia, Bret Hartia ja Shawn Michaelsia yhdistää se, että kaikkien vuosi oli hieman rikkonainen, mikä vaikeuttaa valintaa. Steve Austin kärsi niskavamman, mikä piti käytännössä koko loppuvuoden pois miehen ottelemasta. Bret Hartilla oli polvivamma ja WWF-ura päättyi loppuvuodesta ilkeällä tempulla. Shawn Michaels perseili vaan muuten, ja oli oikeastaan aika paljonkin ruudusta pois (pl. loppuvuosi). Vaikka Michaelsin loppuvuosi olikin vahva, kun mies pääsi toimimaan pahiksena, tämä ei kuitenkaan ollut Shawn Michaelsin vuosi.

Meinasin jo valita Bret Hartin, koska tämä olisi ollut ainoa kerta tämän projektini aikana, kun se on mahdollista. Tykkäsin Bret Hartin hahmosta, otteluista, feudeista ja Hart Foundationista. Kuitenkin loppua kohden tuntui Bret Hartin motivaatiokin vähän putoavan, kun mestaruudesta huolimatta, hän ei saanut tähdittää tapahtumia. Vähän tippui otteluiden taso loppua kohden, joten valitsen Stone Cold Steve Austinin vuoden painijaksi.

Stone Cold Steve Austin ei kerennyt voittamaan päämestaruutta vuoden 1997 aikana, mutta olihan tämä pahasta loukkaantumisesta huolimatta todella kova vuosi Austinille. Huippuotteluita, käsittämätön suosio, kääntyminen pahiksesta hyvikseksi ja ylipäätänsä se, kuinka paljon Steve Austin oli läsnä silloinkin, kun hän oli loukkaantunut. Stone Cold pysyi relevanttina, vaikka ei pystynytkään painimaan kehässä virallisissa otteluissa. Kyllä se on niin, että Stone Cold Steve Austin oli jo vuonna 1997 parasta, mitä WWF:ssä oli.

Onko osa noista teksteistä tarkoituksella niin pieniä, ettei niitä saa kunnolla edes luettua?

Los_Pebbels kirjoitti:Onko osa noista teksteistä tarkoituksella niin pieniä, ettei niitä saa kunnolla edes luettua?

Muokattu. Tällä foorumisoftalla onkin vähän eri tavalla määritelty noi fonttikoot.

Onpa massiivinen yhteenveto. Täytyy perehtyä jossain vaiheessa, mutta nyt omaa projektia eteenpäin.


Sunnuntai 28. Kesäkuuta 2009
ARCO Arena, Sacramento, California

The Great American Bash oli WCW:n kesäisen maksutapahtuman nimi, jonka WWE sittemmin otti omaankin käyttöönsä. Nyt tämä oli lyhennetty ytimekkääseen muotoon The Bash. Tapahtuman julisteessa poseeraava Batista oli loukkaantumisen vuoksi sivussa, mutta sen sijaan Triple H oli palannut ja haastoi arkkivihollisensa Randy Ortonin WWE:n mestaruudesta. Lisäksi luvassa oli jännittävät ottelut myös Intercontinental- ja raskaansarjan mestaruuksista. Selostajia jokaisella brändillä omansa.

Harmillisesti isot ja paljon mainostetut päämestaruusmatsit eivät ihan odotuksiaan lunastaneet, mutta sen sijaan Rey Mysterio & Chris Jericho onnistuivat todella hyvin. Joten otetaan IC-mestaruusmatsi tarkasteluun.

Intercontinental Championship (Mask vs. Title)
Rey Mysterio VS. Chris Jericho ©
Keväällä tämä alkoi ja nyt juhannuksen jo mentyä se saisi päätöksensä. Kolme viikkoa aiemmin Extreme Rulesissa toisella yrittämällään Jericho oli onnistunut voittamaan Mysterion mestaruuden ja samassa tuoksinassa repäissyt maskin Reyn kasvoilta pois. Tämä antoi täydellisen tilaisuuden järjestää harvinainen maski vs. titteli ottelu ja tätä WWE ei jättänyt käyttämättä. Maskin riisuminen ei koskenut ainoastaan tätä iltaa vaan hävitessään Mysterion pitäisi painia uransa loppuun ilman tavaramerkkinaamiotaan.

Tämä kuuluu ehdottomasti vuoden 2009 kovimpiin matsisarjoihin ja oikeaoppisesti tämä viimeinen näytös oli myös paras. Edellisestä kahdesta kohtaamisesta tutuksi käynyttä sulavaa painia ja näyttäviä vastaiskuja nähtiin tässäkin ja sen päälle kaksikko puristi toisistaan irti vielä vähän ekstraa, joka nosti tämän rahtusen verran muiden keskinäisten matsien yläpuolelle. Sacramenton yleisö oli myös upeasti mukana eikä koko illan aikana tunnelma enää noussut korkeammalle kuin tämän matsin huippuhetkien aikana.
Kyseessä oli siis aivan mainio ottelu ja kokonaisuudessaan tämä feudi nosti Intercontinental mestaruuden arvostuksen sellaiselle tasolle, että moista ei oltu vuosiin nähty. Jälleen kerran myös osoitus siitä, että ollakseen tapahtuman tähtiesiintyjä ei välttämättä tarvitse otella puolta tuntia pääottelussa.
Kesto: 15:44
Voittaja: Rey Mysterio
Arvosana: ****

Muuta: Jack Swagger, Christian, Finlay, Mark Henry ja Tommy Dreamer ottelivat ECW:n mestaruudesta 20:n minuutin Scramble-ottelussa. Tämä on ihan toimiva konsepti näiden keskitason mestaruuksien kanssa ja ihan suhteellisen viihdyttävän matsin viisikko saikin aikaan.

Dolph Ziggler sai vihdoin tilaisuutensa esiintyä ppv valojen alla kun hän kohtasi Great Khalin ei-diskauksia ottelussa. Painillisesti toki lähellä nollatasoa, mutta kiva että Dolph alkoi pikku hiljaa saada enemmän huomiota.

Colonin veljekset Carlito & Primo puolustivat joukkuemestaruuksiaan Cody Rhodesia & Ted DiBiasea vastaan. Tai tämä oli suunnitelma, kunnes viime hetkellä Teddy Long lisäsi kanadalaisen unelmajoukkueen Edgen & Chris Jerichon kolmanneksi pyöräksi. Tämä tekikin ottelusta paljon mielenkiintoisemman, vaikka painin taso ei päässyt päätä huimaamaan. Harmi vaan, että Edgen & Jerichon yhteistyö jäi lyhytikäiseksi, koska Edge kärsi pahan loukkaantumisen heti seuraavalla viikolla.

Melina Perez ja Michelle McCool ottelivat naisten mestaruudesta. Periaatteessa ihan mukava välipalamatsi, mutta tarjottavaa tällä ei sittenkään ollut tavanomaista enempää.

CM Punk oli opportunistisesti lunastanut MITB salkkunsa Extreme Rulesin päätteeksi ja tämä käynnisti kesän kuumimman feudin Jeff Hardyn kanssa. Tässä vaiheessa Punk ei ollut vielä täysin kääntynyt pahan puolelle, vaan oli varsin ristiriitainen (ja sen vuoksi mielenkiintoinen) hahmo. Otteluna tämä ei erityisen hyväksi noussut, vaan oli enemmänkin sellainen tarinaa eteenpäin vienyt alkusysäys ja sellaisena toki ihan onnistunut tekele.

The Miz oli aloittanut lokakampanjan John Cenaa vastaan ja tavoitteena hänellä oli saada Johnny kehään kanssaan. Nyt vihdoin tämä tapahtui ja Miz sai elämänsä tilaisuuden. Ottelu tosin oli kuin suoraan jostain Arkansasin house show’sta. Lyhyt ja yksipuolinen. Toisaalta tämän pystyi myös tulkitsemaan varsin nerokkaaksi bookkausratkaisuksi, kun asian kääntää toisinpäin. Joten ihan kohtuullinen esitys.

Batista oli tosiaan voittanut WWE:n mestaruuden Extreme Rulesissa, mutta samantien loukkaantunut ja Randy Orton saanut vyönsä takaisin. Kannoksi kaskessa ilmestyi vanha verivihollinen HHH, joka oli näyttävään tyyliinsä palannut Raw’hon ja piessyt koko Legacyn rakkaan lekansa avulla. Tässä Ortonin ja HHH:n noin sadannessatuhannessa kohtaamisessa stipulaationa oli 3 Stages Of Hell. Totuus oli vaan se, että kaksikko oli viimeisen parin vuoden aikana kohdannut niin tuhottoman monta kertaa, että en millään jaksanut tähän syttyä. Toki ihan kiva painimatsi ja muutama iso spotti, mutta mitään tunteen paloa tässä ei itsellä ollut mukana. Sen vuoksi hieman pettymys pääotteluksi.

Tähdet
*** Rey Mysterio
** Chris Jericho
* CM Punk

Yhteenveto: Perusvarma suoritus. WWE tarjosi juuri sen verran, että suurempaan valitukseen ei ollut aihetta, mutta sitä korkeammalle tasolle noustiin ainoastaan Jerichon ja Mysterion matsin aikana. Pisteet kotiin tosin siitä, että käynnissä oli useitakin mielenkiintoisia juonikuvioita, joita tässä hienosti jatkettiin. Jericho vs. Mysterio kannattaa ilman muuta katsoa ja koko tapahtuma jos ei kertakaikkiaan vaan keksi muuta ajanvietettä.

Pähkinänkuorispoilerit
Christian VS. Swagger VS. Henry VS. Finlay VS. Dreamer (20:00) ** ½
Mysterio VS. Jericho (15:44) **** (illan paras)
Ziggler VS. Khali (5:02) *
Primo & Carlito VS. Legacy VS. Edge & Jericho (9:40) **
Melina VS. Michelle (6:36) * ½
Punk VS. J.Hardy (14:56) ***
Cena VS. Miz (5:40) **
Orton VS. HHH (21:25) ***

PPV Ranking 2009 Ensi viikolla jatkuu. Nyt ei ole arvosteluita varastossa, mutta loppuviikosta pitäisi olla aikaa jatkaa projektia.

Iso peukku Lurun projektille. Oma arvostelu vähän myöhästyi loppukevään koulukiireiden takia, mutta yritän ylläpitää kerran viikossa tahtia näin muuten.
31.3.2013
The Garage, Islington, Lontoo

Tasan vuosi oli kulunut ensimmäisestä tapahtumasta. Suurempia muutoksia ei ollut tapahtunut tapahtumien välillä joten mennään taas suoraan asiaan. Huomautuksena tähän alkuun: olen vaihdellut tuota kuvakokoa aika ahkeraan ja käytän ainakin tämän tapahtuman ajan suoria kuvakaappauksia enkä ottelukorttikuvia kuten normaalisti. Tämä johtuu puhtaasti siitä että ottelukorttimalli oli (tavallistakin) hirveämpi. En ole halunnut käyttää kuvankaappauksia vielä aikaisemmissa tapahtumissa, koska tapahtumien kamerat ovat vielä melko huonolaatuisia eikä niistä irtoa HD-laatuista kamaa. Vaihdan kumminkin kuvankaappauksiin vuoden 2015 alkupuolella, jolloin sisääntulot ovat sisällytetty mukaan on-demand versioihin. Onko teillä lukijalla/lukijoilla mielipidettä asiasta suuntaan tai toiseen? Pidänkö ottelukorttikuvat vai siirrynkö kuvankaappauksiin jo nyt?
EDIT: Kuvista tuli piirun verran isoja, mutta en jaksa lähteä niitä nyt muokkaamaan.


Noam Dar vs Dave Mastiff - #1 Contender’s Match
Dave Mastiff oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa mestaruusottelussa El Ligeroa vastaan. Häntä ei kuitenkaan selätetty eikä hän luovuttanut. Tuomari oli pysäyttänyt ottelun Mastiffin mentyä tajuttomaksi Ligeron Guillotine-otteessa. Progress oli myöntänyt Mastiffille uuden mahdollisuuden ykköshaastajuusottelun muodossa. Vastassa oli voittoputkessa ollut skotti Noam Dar, joka oli myös vaatinut itselleen mestaruusottelua.

Show aloitettiinkin oikein vauhdikkaasti. Molemmat miehet panivat parastaan Mastiffin heitellessä Daria kuin räsynukkea ja Darin yrittäessä parhaansa mukaan pehmittää Mastiffin polvea polvilukkoa varten. Miesten kemiat tuntuivat pelaavan kelvollisesti yhteen. Varsinkin Mastiffin häijy German Suplez kulmaukseen ja Stalling Superplex säväyttivät. Dar heitti muutamat kivat vastaliikkeet ja selvisi jotenkin hengissä Mastiffin Sentonista. Lopetus verottaakin sitten vähäsen arvosanasta, mutta se sitoutuu seuraavaan suureen juonikuvioon. Eipä ottelusta ole kummempaa valittamista.
***+
Voittaja:
Paul Robinson vs MK McKinnan – Natural Progression Series 1st Round Match
NPS-turnauksen kolmannessa ensimmäisen kierroksessa kohtasivat Progress-uransa ensimmäistä voittoa hakeva Paul Robinson sekä Progress debyyttinsä tekevä MK McKinnan. McKinnan oli tosiaan nuori painija, joka oli ehtinyt kerätä hieman kansainvälistä kokemusta vieraillessaan Chikarassa, CZW:ssä ja Evolvessa vuosina 2011 ja 2012. Myöhemmin vuonna 2015 hän oli myös esiintynyt Chikaran Englannin kiertueella dark matcheissa. Siviilissä mies opiskeli elokuva-alalla. McKinnanin piti itse asiassa debytoida jo Chapter 2:ssa, mutta joutui viime hetkellä vetäytymään tapahtumasta. Hauskana pikku sattumana paikan tuossa ottelussa otti juurikin Paul Robinson.

Hyvä otteluhan tästä tuli, mutta jokin jäi vaivaamaan. Robinson esitteli jälleen omaa cruiserweight osaamistaan ja McKinnan veti paljon vaikutteita Japanista kovilla iskuillaan ja parilla mielenkiintoisella liikkeellä. Vaikka olenkin spotfestien suuri ystävä, niin tästä puuttui se jokin flow, homma ei vaan soljunut. McKinnan erityisesti vaikutti vaan niin geneeriseltä indyuikkarilta. Robinsonissa oli edes jonkinlaista karismaa. Alkuosuuden ketjupaini oli ehkä hiukan väkinäistä ja pahimmillaan ottelu oli vain hienojen liikkeiden esittelyä ilman kummempaa sisältöä, mutta kyllähän tämän nyt katsoi.
***-
Voittaja:
Nathan Cruz (w/ Bodyguard) vs Jimmy Havoc
Tätä voisi kutsua varsinaiseksi vastakohtien kohtaamiseksi. Ylimielinen Nathan Cruz vastaan kansan suosikki Jimmy Havoc. Cruz oli tosiaankin kuin ihmeen kaupalla selvinnyt Rampage Brownin käsittelystä. Voitto oli irronnut perinteisen halpamaiseen tyyliin housuista vetämällä ja köysiä hyväksikäyttämällä. Nyt hän jatkoi matkaansa kohti uutta mestaruusmahdollisuutta. Nyt hänellä oli kuitenkin vastassa baarin suosituin mies Jimmy Havoc, joka metsästi edelleen ahnaasti avausvoittoaan. Cruz ilmestyi kehään päällään t-paita, jossa luki Screw Indy Wrestling. Tämän lisäksi hän määräsi Smallmania kutsumaan häntä ammattilaiseksi.

Kerrankin Nathan Cruz yllättää positiivisesti. Ottelu pidettiin sopivan lyhyenä eikä Cruzin hallintaosuus venähtänyt liian pitkäksi. Mies keräsi hyvin vihaa yleisöltä ja Jimmy Havoc veti alakynnessä olevan faceroolinsa erittäin hyvin. Vaikka tempo oli varsin hidastahtinen, niin ottelu piti silti otteessaan koko keston ajan. Havoc myös heitti pari vaarallisen näköistä hurricanranaa, joissa hän näytti laskeutuvan lähes niskoilleen. Lopputuloksena oli Nathan Cruzin paras yksilöottelu ja varsin pätevä kohtaaminen.
***+
Voittaja: Ottelun jälkeen Cruz usuttaa vielä henkivartijansa Havocin kimppuun. Cruz pilkkaa Havocia ja hänen tappioputkeaan henkivartijan iskiessä muutaman Chokeslamin. Kiva kuulla Cruzia mikissä, sillä se on hänen selvä vahvuutensa. Myös Cruzin uusi ”I’m a pro” gimmick kiinnostaa. Ehkä Havockin pääsisi kohta uusiin kuvioihin, sillä onhan mies todistanut painikykynsä.


London Riots (James Davis & Rob Lynch) vs Hunter Brothers (Lee & Jim) – Weapons Match
Riots jatkoi edelleen voittoputkeaan. Viimeksi tiukan ottelun päätteeksi he olivat napanneet voiton Englannin ehkäpä kovimmasta joukkueesta. Riotsien egot vaan jatkoivat kasvamistaan tuon valtavan voiton jälkeen. Hunter Brotherseille oli kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon joukkueiden marraskuisessa kohtaamisessa. Silloin Rob Lynch oli teeskennellyt loukkaantunutta ja halpamaisesti hyökännyt veljeksien kimppuun, kun he olivat selkänsä kääntäneet. Nyt olisi takaisinmaksun aika. Stipulaationa oli vielä Weapons -ottelu, joka oli Riotsien nimikko-ottelu.

Ihan kiva rämistely saatiinkin aikaiseksi. Plussaa siitä että ottelussa käytettiin vähän harvinaisempiakin aseita kuin perinteisiä tuoleja ja pöytiä. Tiensä kehään löysivät muun muassa kasa liikennemerkkejä, näppäimistöjä, suklaapupu sekä Jim Smallmanin vanha Xbox 360. Muutama kiva double team liikekin nähtiin. Lopetuskin oli ihan ok, Riotsien heeleily toimii edelleen ja Hunterit ovat varsin päteviä kehässä. Tapahtuma onkin tähän mennessä ollut tasaisen laadukas, toivotaan että samalla linjalla jatketaan koko loppuilta.
***+
Voittajat:
Loco Mike Mason (w/Becky James) vs Mexican Eagle
No voi vittu. Masonista olenkin varmaan tarpeeksi kirjoittanut, mutta muistutukseksi mies on surkea painija. Ehkä hän on kehittynyt vuoden aikana, mutta rohkenen epäillä. Ja ilmeisesti hän on nykyään face. Mexican Eaglesta ei hirveästi ollut tietoa, mutta hän on ilmeisemmin paininut viime aikoina IPW: UK:n riveissä. Tämä ottelu tapahtuu, koska syyt. Ennen ottelua Mexican Eagle päästetään vielä mikkiin laukomaan rivouksia Masonin valetista Backy Jamesista. Korvani vuosivat verta.

Ja ottelun aikana myös silmäni vuosivat verta. Mike Mason veti edelleen sekopäinen koira gimmickiään, joka johti muutamaan paskaan komediaspottiin heti aluksi. Meno ei siitä parantunut. Hidasta brawlausta ja restholdeja nähtiin aivan tarpeeksi ottelun (onneksi) lyhyen keston aikana. Mexican Eagle veti pahiksen roolinsa niin kornisti yli, ettei koko hemmoa voinut mitenkään ottaa vakavasti. Ottelun ainoa hyvä puoli oli kehänlaidalla heilunut Becky James, joka näytti ihan nätiltä. Tämän trillerin jälkeen tuo paholaisen sikiö Mexican Eagle kidnappasi törkeästi Beckyn matkaansa. Tämä storyline ei kuitenkaan koskaan saanut ansaitsemaansa lopetusta Progressin kehissä, sillä tämä jäi molempien viimeiseksi esiintymiseksi tässä promootiossa. Ei tule ikävä. Jos ei käynyt selväksi, tämä ottelu oli paska.
½
Voittaja:
Bhangra Knights (RJ Singh & Darrell Allen) vs Team DEFEND (Mark Andrews & “The Pride of Wales” Eddie Dennis)
RJ Singh oli tosiaan hyljännyt pahat tapansa, heivannut huutavat intialaiset hevon helvettiin ja liittoutunut jälleen joukkuetoverinsa Darrell Allenin kanssa. Vastaansa he saivat walesilaiskaksikon Mark Andrewsin sekä debytoivan Eddie Dennisin. Lähes kaksimetrinen Dennis erottuukin edukseen muiden lyhytkokoisten brittien keskellä. Andrewsin ja Dennisin joukkueen nimi tulee tuosta heidän omistamastaan vaatebrändistä Defend Indy Wrestling. Pelissä ei ole muuta kuin maine ja kunnia, mutta mukava saada tag-divariin eloa.

Tästä keitoksesta saatiinkin aikaan mallikas joukkueottelu. Varsinkin Allenin ja Andrewsin keskinäiset kohtaamiset toimivat erittäin hyvin enkä panisi pahakseni, jos herrat kohtaisivat joskus tulevaisuudessa. Singh näytti myös paremmalta kuin aikaisemmin ja soveltuukin paljon enemmän joukkuekohtaamisiin kuin yksilöotteluihin. Dennis väläytti hienoja liikkeitä pari kertaa ja muutenkin oli toimiva palanen tätä ottelua. Ottelu hajosi hiukan kasaan loppupuolella, mutta se ei menoa haitannut. Yleisökin saatiin mainiosti mukaan edellisen ottelun katastrofin jälkeen. Omasta mielestäni tämä oli jopa parempi ottelu kuin tapahtuman edellinen joukkuerymistely.
*** ½
Voittajat:
El Ligero© vs Ricochet – Progress Championship Match
El Ligero oli tosiaankin onnistunut kuristuksella taltuttamaan valtavan Dave Mastiffin ja säilyttämään mestaruutensa. Mutta nyt vastaan asettui yksi maailman taitavimmista high flyereistä, Ricochet. Jos joku ei ole jostain kumman syystä miehestä koskaan kuullutkaan niin kerrotaan kaverista hieman. Hän aloitti uransa Chikarassa ja siirtyi sieltä myöhemmin muun muassa Pro Wrestling Guerillaan sekä Dragon Gateen, jossa hän on moninkertainen mestari. Sittemmin hän on tullut vielä paremmin tunnetuksi New Japanin riveissä sekä Lucha Undergroundissa muuan Prince Pumana.

Vallan mainio main event saatiinkin aikaiseksi. Ricochet hämmästyttää aina taidoillaan ja veteraani Ligero jaksoi pysyä mukana. Molemmat heittivät parit kauniit loikat kehän ulkopuolelle ja kehätoiminta pysyi kovatahtisena ja jännittävänä. Ricochetin karisma paistoi ja jätti Ligeron tietyllä tavalla varjoonsa. Vaikka Ligero vetikin oman perusroolinsa varmasti, niin Ricochet varasti silti koko valokeilan. Tietyllä tavalla merkillepantavaa on tietysti myös se, että Ricochet on vasta toinen Progressissa esiintynyt ”import”painija. Heittämällä Ligeron paras ottelu tähän mennessä.
****
Voittaja: Progress Wrestlingin kevyesti paras tapahtuma tähän mennessä. Kaikki paitsi yksi ottelu olivat vähintään päteviä ja siinä kolmen ja puolen lumihiutaleen maastossa liikuttiin jatkuvasti. Dar/Mastiff sekä Riots/Hunters olivat melko lähellä tuota arvosanaa. Main eventkin jäi laadussa vain niukasti viimekertaisen pääottelun taakse. Ainoa valituksen aihe oli umpisurkea Mason/Eagle, joka tulee jäämään vuoden huonoimmaksi otteluksi 95 prosentin varmuudella. Toivottavasti.

*** Ricochet
** Bhangra Knights
* Noam Dar

Oma projektini starttaa viikon sisään. Tarkoitus olisi arvostella vuoden 2012 WWE:n PPV:t ja siitä jatkaa nykyhetkeen saakka, jos se on vaan mahdollista. Arvostelupohja tullaan pöllimään Kenitykseltä, jos se vain hänelle on ok. Arvostelupohjasi kun on täydellinen!

Ja taas mennään.

[align=center]Progress Chapter 7: Every Saint Has a Past, Every Sinner Has a Future[/align] The Garage, Islington, Lontoo
19.5.2013


Noam Dar vs El Ligero© - Progress Championship Match
Noam Dar oli onnistunut nappaamaan ykköshaastajuuden Dave Mastiffin nenän edestä Nathan Cruzin pienellä avustuksella. El Ligero oli puolestaan onnistunut päihittämään Ricochetin vallan mainiossa ottelussa, joten molemmilla oli melko suuri momentum puolellaan. Reilu vuosi oli kulunut miesten edellisestä kohtaamisesta eikä Dar ollut hävinnyt otteluakaan Progressissa tuon maaliskuisen illan jälkeen. Hän vaatikin ottelua alkavaksi heti näin illan alkuun, ja tähän Ligero suostui turpaanvedon alkaessa ennen kuin virallisia esittelyjä ehdittiin edes tekemään.

Siinä ensimmäisessä tapahtumassa jaksoin kritisoida Daria vielä aika paljon, mutta kaveri on siitä lähtien pelkästään vakuuttanut. Ja nyt saatiin tilille vielä se huippuottelu. Aikaa oli tarpeeksi rakentaa toimiva tarina. Dar keskittyi jälleen vastustajansa jalan paloitteluun ja lopetusliikkeen välttelyyn, kun taas Ligero käytti kokemustaan nuoren lupauksen kurmottamiseen. Mitään tavallisesta repertuaarista poikkeavia liikkeitä ei edes tarvinnut käyttää kemioiden toimineen hyvin yhteen. Yleisökin tajusi vihdoin kuinka helppoa Darin nimen chanttaaminen oikeastaan on (muun muassa Star Warsin tai Fandangon tunnarin tahtiin). Yleisökin oli jakautunut Darin vaikuttaessa kypsillä kehäotteillaan vaikka oli mollannut yleisöä hieman ottelun aluksi. Heittämällä paras avausottelu mitä on tähän mennessä nähty. Alkoikin pelottaa mitä pääotteluksi olikaan keksitty.
****-

Voittaja:
Eddie Dennis vs Xander Cooper vs Darrell Allen vs Joey Lakeside – NPS 1st Round Match Four Corners Elimination
Ja sitten olikin jo NPS-turnauksen viimeisen ensimmäisen kierroksen ottelun aika. Darrell Allen onkin porukasta tutuin ja eniten tässä liigassa esiintynyt. Edellisessä tapahtumassa hän oli RJ Singhin kanssa onnistunut päihittämään ”Walesin Ylpeyden” Eddie Dennisin ja Mark Andrewsin joukkueottelussa. Xander Cooper teki myös tässä paluunsa. Neljäs mies olikin poppoosta se kaikista kokemattomin. Joey Lakeside oli ensimmäinen Progressin dojosta valmistunut painija ja paini tässä aivan ensimmäisiä otteluitaan. Miehen oli kouluttanut muuan Jimmy Havoc, joka oli saapunut kehän laidalle tueksi. Tämä ottelu käytiin ns. Four Corners -säännöillä, eli kehässä oli vain kaksi painijaa kerrallaan ja muiden olisi tagattava itsensä sisään.

Varsin mukavatasoinen ottelu tähän väliin. Allen oli oma varma itsensä, Dennis toimi isokokoisena pelotteena ja Cooper ärsytti yleisöä tavalliseen tapaan. Aloittelija Lakeside oli liikkeissään hieman epävarma ja toimi muutenkin varsin pienessä roolissa, mutta se nyt oli odotettavissa. Kaikki soljui varsin mukavasti eikä botcheja nähty. Allen väläytti pari hienoa manööveriä ja loistikin jälleen. Pientä huumoria oli myöskin mukana karismaattisen Dennisin toimesta. Ei tästä pahempaa valitettavaa jäänyt.
***

Voittaja:
London Riots (Lynch & Davis) vs Project Ego (Kris Travis & Martin Kirby)
Seuraavaksi paikalle saapuivat voittamattomat Davis ja Lynch, jotka alkoivatkin välittömästi haukkua yleisöä ja omistajia kunnioituksen puutteesta. Mukana miehillä oli IPW: UK:n mestaruusvyöt, jotka he olivat voittaneet edellisenä iltana. Samalla he julistavat itsensä Progressin joukkuemestareiksi. Vastaan asettui Progressissa debytoiva Project Ego, Martin Kirby ja Kris Travis, jotka olivat painineet joukkueena vuodesta 2008. Varsinkin Travisin ura oli nousukiidossa, sillä brittiläinen Fighting Spirit Magazine tulisi valitsemaan miehen vuoden brittiläiseksi painijaksi myöhemmin samana vuonna.

Vitsaileva ja elämän rennosti ottava Project Ego oli suorastaan loistava vastapari vakaville Riotseille. Alun pienessä komediaosuudessa varsinkin Travis loisti karismallaan. Itse ottelu oli varsin perinteinen joukkueottelu, missä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Muutamat hienot joukkueliikkeet nähtiin jälleen molempien joukkueiden toimesta, muun muassa Riotsien Pop Up Spear näyttää yleensä melko brutaalilta. Loppurutistus oli jälleen mukavan nopeatempoinen vaikka lopetus oli ehkä pieni antikliimaksi. Ehdottomasti toivon, että Egoa tullaan näkemään vielä lisää.
***+

Voittajat: Ottelun jälkeen omistaja Jim Smallmanilla palaa vihdoin käämi Riotsien touhuun ja jatkuvaan yleisön ja promootion mollaamiseen. Hän suorasukaisesti antaakin pojille illan palkat, kehottaa näitä suksimaan kuuseen ja muistuttaa että heidän sopimuksessaan on vain yksi ottelu jäljellä. Smallman uhosikin suunnittelevansa kanssaomistajien kanssa jotain erityistä Riotseille seuraavaan tapahtumaan. Taivas varjele, mitähän sieltä tulee.


Jimmy Havoc vs Zack Sabre Jr. – Special Referee: Nigel McGuinness
Jimmy Havocin tappioputki jatkui jatkumistaan. Viimeksi pataan oli tullut ex-mestari Nathan Cruzilta ja vieläpä täysin puhtaasti. Vastus ei ainakaan helpottunut, sillä vastaan asettui Englannin taidokkain mattopainija Zack Sabre Jr. Miehet olivatkin treenanneet samassa painikoulussa ja valmistuneet samoihin aikoihin ja olivat ystäviä kehän sisä- ja ulkopuolella. Oman erityismausteensa tähän toi erikoistuomariksi palkattu legendaarinen Nigel McGuinness. McGuinness tunnetaan parhaiten maineikkaasta urastaan Ring of Honorissa, jossa hän voitti muutaman mestaruuden ja paini muuan Bryan Danielsonin kanssa unohtumattomia klassikoita. Sittemmin loukkaantumiset päättivät uran aivan liian aikaisin ja nykyään hän työskentelee ROH:n on-screen toimitusjohtajana.

Mutta ei sen enempää tuomarista ja keskitytään kehässä painiviin Britannian parhaimmistoon kuuluviin painijoihin. Hieno kohtaaminenhan saatiin aikaiseksi, mutta turha oli heiltä vähempää odottaakaan. ZSJ dominoi ensin matossa ennen kuin Havoc sai langan päästä kiinni. Kaikki soljui mukavasti molempien väläytellessä muutamia harvemmin nähtyjä liikkeitään (Sabren Wheelbarrow Tiger Suplex(?) ja Havocin Second Rope Moonsault). Nigel ei hirveästi otteluun lisännyt muutamaa alkupään komediaspottia lukuun ottamatta. Kokonaisuudessaan vallan mainio ottelu vaikkei yltänytkään avausottelun tasolle.
*** ½

Voittaja: Ottelun jälkeen Nigel päästetään vielä mikinvarteen. Hän kehuu Sabrea, brittipainia sekä puffaa hieman omia projektejaan. Eniten suitsutusta saa kuitenkin Jimmy Havoc. Nigelin mukaan Havocin ei tarvitse painia deathmatcheja, sillä jos hän pystyy painimaan Sabren tasolla, hän pystyy painimaan kenen tahansa tasolla. Tämä pieni lausahdus johtaa vielä suuriin asioihin.


Mark Andrews vs Will Ospreay – NPS Semifinal Spot vs Progress Contract
Ensimmäisen Natural Progression Series ottelun uusinta. Mark Andrews oli kovan taistelun päätteeksi onnistunut päihittämään Will Ospreayn edellisen vuoden viimeisessä tapahtumassa. Ospreaylle oli tappio kuitenkin jäänyt kaivelemaan ja hän pyysikin uusintaottelua. Panokseksi hän oli valmis pistämään sopimuksensa Progressin kanssa. Jos hän häviäsi, hän lähtisi. Jos hän nappaisi voiton, hän ottaisi Andrewsin paikan turnauksessa. Omistajat ja Andrews hyväksyivät haasteen ja tuloksena oli tämä ottelu kovin panoksin.

Kyllä nämä nuorukaiset osaavat. Flippejä, spotteja, loikkia kehän ulkopuolelle ja kaikkea muuta mitä spotfestiltä voi odottaa. Yleisöhän sen parhaiten ilmasi: ”You’re both mental.” Kun ottaa vielä huomioon että molemmat ovat vasta parikymppisiä, niin ei voi muuta kuin arvostaa. Nyt ei kuitenkaan risuilta ihan vältytä. Ottelun rakenne tuntui olevan spottien välillä hajanaisempi kuin edellisessä kohtaamisessa ja muutamia pieniä aloittelijavirheitä huomasi enemmän kuin edellisellä kerralla. Yleisökään ei ollut aivan täysillä mukana ennen mahtavaa loppurytistystä (ja ennen kaikkea helvetin komeaa Andrewsin Reverse Ranaa). Kunhan miehet kypsyvät vielä painijoina vielä pari vuotta niin tuloksena saattaa olla jo klassikko. Nyt jäädään ”vaan” hyvän tasolle.
****-

Voittaja:
RJ Singh vs Danny Garnell
Noin kovapanoksisen ottelun jälkeen on parasta pistää jarrut päälle. Singhillä ja Garnellilla oli molemmilla voitot takanaan. Minulla ei ole mitään ideaa miksi tämä ottelu käydään. Selostajan mukaan tämä oli miesten ensimmäinen yksilökohtaaminen ikinä. Ehkäpä tarkoituksena on ratkaista kumpi saa pitää Darrell Allenin joukkueparinaan. Ainoa huomionarvoinen seikka olikin Singhin yhden illan gimmick: Singhdango. Fandango-buumi olikin juuri ehkä kuumimmillaan, joten Singh päätti oletettavasti kopioida miehen sisääntulon. Katsomastani on-demand versiosta on kuitenkin kaikki sisääntulot leikattu pois, joten tämä oli vain villihkö arvaus.

Vähemmän yllättäen tuloksena oli täydellisen keskinkertainen ottelu. Kaikki sujui varmasti ja turvallisesti, mutta mitään erikoisempaa ei nähty. Garnell heitti muutamat nätit suplex-variaatiot ja Singh oli oma itsensä. Tästä ottelusta ei oikeastaan jäänyt mitään jälkipolville kerrottavaa.
**

Voittaja: Ottelun jälkeen vanhat kunnon London Riotsit hyökkäävät Singhin kimppuun ja pistävät hänen jalkansa päreiksi tuolien avulla. Vihdoin Darrell Allen sekä Garnell saapuvat ajamaan Riotsit pois paikalta. Riots/Knights kuvio kiinnostaa kyllä, kunhan tylsää Garnellia ei oteta yhtään enempää mukaan kuvioon.


Screw Indy Wrestling (Nathan Cruz, Mark Haskins & ???) vs Marty Scurll, Paul Robinson & Rampage Brown – Winner gets a shot for the championship
Screw Indy Wrestling oli siis Nathan Cruzin perustama liittouma, jonka jäsenet mielsivät itsensä ammattilaisiksi ja mollasivat indyliigoja ja niiden faneja. Cruzin ensimmäiseksi partneriksi oli tullut 25-vuotias Mark Haskins, joka on tyyliltään melko all-arounder. Haskins oli debytoinut vuonna 2006 ja oli ehtinyt tehdä lyhyen visiitin Dragon Gatessa ja TNA:ssa. Parhaiten kaveri tunnettiin ennen tätä ikävästi Shooting Star Press botchistaan Austin Ariesta vastaan 2012 syksyllä, jolloin hän sai aivotärähdyksen sekä niskavamman. Tätä uutta ryhmittymää vastaan asettui sekalainen seurakunta. Scurllilla ja Rampagella olikin aikaisempaa kiistaa Nathan Cruzin kanssa. Heidän seurakseen oli liittynyt promootion pienin mies Paul Robinson. Kaiken lisäksi ratkaisusuorituksen tekijä saisi mestaruusottelun seuraavassa tapahtumassa. Ennen ottelun alkua nähtiinkin vielä swerve, josta Russokin olisi voinut olla ylpeä.

Mutta sitten itse otteluun. Alun yllätystä lukuun ottamatta aikaiseksi saatiin varsin perinteinen kuuden hengen joukkueottelu. Haskinsin ajoittaista epävarmuutta lukuun ottamatta kaikki hoitivat oman osuutensa kunnialla. Ottelun loppupuolella flow kärsi hiukan tuosta stipulaatiosta. Suurin osa ottelusta tosin meni heelien hallitessa ja pitäessä Robinsonia tai Scurllia maassa. Tässä keskityttiin enemmän tarinankerrontaan ja uuden liittouman vaarallisuuden korostamiseen kuin puhtaaseen kehätoimintaan. Ehkä tämä ottelu olisi toiminut paremmin alkupuolella ja Dar/Ligero olisi voinut olla pääotteluna.
***

Voittajat: Aina vaan paranee. Matsit olivat pääasiassa hyviä, kuviot etenivät mielenkiintoisesti eikä Mike Masonia näkynyt mailla eikä halmeilla. Varsinkin Dar/Ligero ja Andrews/Ospreay olivat kovia otteluja. Kaksi hyvää showta putkeen? Lähteekö tästä nousu uusiin sfääreihin? Jatkoa seuraa joskus…

*** Noam Dar
** Mark Andrews
* London Riots

Uutta putkeen. Pitäisi varmaan myös tässä vaiheessa mainita mainita, että juonikuvioiden kannalta oleelliset promot löydän täältä: http://www.voicesofwrestling.com/forum/ ... 18ccdecc73
Hyvä opas Progressin historiaan, jos harkitset suoratoistopalvelun tilaamista, etkä jaksa katsoa kaikkia tapahtumia/odottaa meikäläisen arvosteluita.

[align=center]Progress Chapter 8: The Big Boy’s Guide To Strong Style[/align] The Garage, Islington, Lontoo
28.7.2013


Stixx vs “The Star Attraction” Mark Haskins
Stixx facena, mitä ihmettä on tapahtunut? Edellisen tappionsa jälkeen hän oli alkanut pohtimaan, mikä oli mennyt vikaan kun tappiota oli enemmän kuin voittoja. Niimpä hän oli päättänyt jättää raivoisan asenteensa, rauhoittua ja pitää hauskaa. Samalla hän otti kohteekseen Screw Indy Wrestlingin, sillä vaikka hän 12 vuotta painineena veteraanina mielsi itsensä ammattilaiseksi, ei hän erityisemmin pitänyt SIW:n asenteesta ja pyysi ottelua yhtä jäsenistä vastaan. Haasteen otti vastaan Mark Haskins Cruzin ollessa Hollywoodissa ja kolmannen jäsenen painiessa pääottelussa (siitä lisää myöhemmin). Haskins kertoi taasen heidän harkinneensa Stixxin rekrytoimista, mutta saadessaan tietää hänen uudesta ”pehmeästä” asenteestaan hänet luokiteltiin osaksi virusta, joka on indypaini. Heidän mielestään sana indy ei enää tarkoita vaihtoehtoista ja itsenäistä, vaan löysää ja lepsua painia. Molempien miesten promot olivatkin hyviä, joten ottelulta uskalsi melkein toivoa jotain positiivista.

Ensimmäisenä tuli huomattua hieman parantuneet tuotantoarvot. Valaistusta oli hieman muokattu, pääkameran paikkaa vaihdettu ja hankittu ainakin yksi korkealaatuisempi kamera. Valitettavasti tapahtuman äänimiksaus oli mennyt persiilleen selostuksen kuuluessa kirkkaasti kaiken muun kustannuksella. Itse ottelu oli melko keskinkertainen. Haskins esitti mainiosti niljakemaista heeliä ja Stixx toimi naamana yllättävän hyvin lisätessä muutaman lennokkaamman liikkeen arsenaaliinsa. Tarkoituksena oli lähinnä ottaa yleisö mukaan eikä tarjota päätähuimaavaa aloitusta. Unohdettava, muttei missään nimessä huono ottelu.
**+

Voittaja:
Mark Andrews vs Lord Jonathan Windsor – Natural Progression Series Semi-Final
Uusien kykyjen turnauksen semifinaalien ensimmäinen ottelu. Andrews oli siis päihittänyt Will Ospreayn uusintaottelussa ja pitänyt paikkansa turnauksessa. Nyt vastaan asettui siniverinen Lord Jonathan Windsor, joka oli päihittänyt Andrewsin vanhan kiistakumppanin Mike Hitchmanin vuoden alussa. Eipä tässä enempää taustaa tarvitakaan.

Kelvollinen ottelu saatiinkin aikaiseksi. Andrewsin loikat säväyttivät jälleen, mutta Windsor oli myös erittäin pätevä tässä ottelussa. Molemmat ovat nuoresta iästään huolimatta erittäin varmoja kehässä, vaikka se tietty psykologia tuntuukin olevan hukassa. Ottelu taitaa jäädä Andrewsin kehnoimmaksi tähän mennessä. Eipä tästäkään erityisempää sanottavaa jäänyt (olenpas taas loistava arvostelija ).
***-

Voittaja:
Rob Lynch vs Danny Garnell – Last Man Standing No Weapons Allowed
Jim Smallmanin pirullinen suunnitelma London Riotseille oli erottaa miehet toisistaan viimeisissä otteluissaan. Hän halusi jättää heistä jäljelle vain märät läntit. Parivaljakosta kookkaampi Lynch sai vastaansa toisen raskassarjalaisen Danny Garnellin. Juuri Lynch oli ollut vastuussa Garnellin jalan tuhoamisesta noin vuosi takaperin. Hän uhkaili hoitavansa homman nyt loppuun ja tuhota Garnellin lopullisesti eläkkeelle. Stipulaatioksi oli määrätty peljätty Last Man Standing, mutta aseiden käyttö ei olisi sallittua. Omistajat halusivat nähdä Garnellin pieksävän Lynchin ulos promootiosta paljain käsin.

Ja lopputulokseksi saatiin melko perinteinen brawli. Lynch ei ole parhaimmillaan yksilöotteluissa ja botchasi muutaman pikkukohdan tässäkin ottelussa kun taas Garnell on melko tylsä kehässä. Onneksi tahti kiihtyi loppua kohden Garnellin heittäessä brutaaleja German Suplexeja ja parit ikävät DDT:t. Ottelu kärsi samasta asiasta kuin taannoinen Ziggler/Corbin kohtaaminen WWE:ssä eli teoreettista No DQ stipulaatiota ei käytetty hyödyksi laisinkaan. Miehet olisivat varmasti hyötyneet aseiden käytöstä, mutta ne piti sattuneesta syystä säästää seuraavaan kohtaamiseen.
**+

Voittaja:
James Davis vs Jimmy Havoc – Hardcore Match
London Riotsien toinen osapuoli James Davis saikin sitten hieman erilaisen vastustajan. Yleisön rakastama luuseri Jimmy Havoc kulki edelleen ilman voittoa. Havoc ei kuitenkaan innostunut Jim Smallmanin pyynnöstä osallistua jälleen deathmatchiin. Olihan itse Nigel McGuinness sanonut ettei hänen tarvitse vetää hardcorepainia, sillä hän on tarpeeksi hyvä tekninen painija. Smallmanin pyynnöstä Havoc heltyi vielä yhteen otteluun Riotsien lähtiäislahjaksi. Hän suostui kuitenkin vain yhdellä ehdolla: Havoc saisi yhden ottelun ketä tahansa vastaan tulevaisuudessa ja Smallmanin olisi annettava se ottelu hänelle. Näistä asetelmista lähdettiin otteluun, jossa kaikki oli pedattu Havocin ensimmäistä voittoa varten.

Brutaalia menoahan tämä sitten oli. Molemmat miehet pistivät kroppaa likoon ja yleisö oli täysin Havocin puolella. Nähtiin tuolit, nastat, pöydät, loisteputket sekä kaikista barbaarisin ase sitruuna. Havoc oli täysin elementissään mikä johtikin ylimielisyyteen ja vastustajalla leikittelyyn. James Davis olikin ehkä ensimmäistä kertaa altavastaajan asemassa. Aivan yhtä sairasta menoa ei nähty kuin edellisessä hardcore-ottelussa, mutta tarpeeksi pahaa teki nytkin. Varsinkin kaikki loisteputkiosumat tekivät pahaa myös ruudun tällä puolella. Ja aivan kuten viime kerralla sanoin, joku joka diggaa enemmän tällaisesta menosta antaisi varmasti vielä paremman arvosanan.
*** ½

Voittaja:
Darrell Allen vs Doug Williams vs Eddie Dennis
Ja sitten täysin merkityksetön kolminottelu, mitäs muutakaan. Darrell Allen ja Eddie Dennis olivatkin kohdanneet jo muutaman kerran, viimeksi edellisessä tapahtumassa jossa Dennis oli eliminoinut Allenin viimeisenä edetäkseen NPS-turnauksen semifinaaleihin. Ottelun kolmas mies saattaa olla monelle tuttu. Doug Williams on 90-luvulta lähtien paininut brittiveteraani, joka tunnetaan parhaiten vuosistaan TNA:ssa British Invasionin jäsenenä ja entisenä TV- ja X-divarin mestarina. Mies vieraili myös viime vuonna Raumalla kohdaten suomipainin legendan Starbuckin. Vuonna 2013 hän oli kuitenkin tehnyt paluunsa takaisin Englantiin ja debytoi nyt Progressin riveissä.

Kiva ottelu saatiinkin aikaiseksi. Williams liikkui ikäisekseen vetreästi, koulutti nuorempiaan matossa sekä kävi sukeltamassa myös köysien välistä. Allen oli jälleen viihdyttävän varma itsensä, kun taas Dennis tuntui hieman ulkopuoliselta tässä ottelussa. Tämä olisi ehkä toiminut vielä paremmin Allenin ja Williamsin yksilökohtaamisena. Muutamia mielenkiintoisia kolmen hengen spotteja kuitenkin nähtiin. Pituutta oli juuri sopivasti eikä toiminta hiljentynyt missään vaiheessa.
***

Voittaja:
Project Ego (Kris Travis & Martin Kirby) vs Hunter Brothers (Lee & Jim)
Ja sitten joukkuedivariin. Kaksi London Riotseille tappion kärsinyttä joukkuetta oli siis asetettu vastakkain metsästämään avausvoittoaan. Eipä tässä sen kummempaa taustaa ollut. Ennen ottelua Kris Travis esitteli vielä hieman verbaalilahjojaan. Hän pyysi yleisöä vähentämään kiroiluaan, sillä ”Mama Ego” katsoisivat heidän ottelunsa DVD:ltä eikä hän erityisemmin pitänyt kiroilusta. Tästä päätellen tässä ottelussa mennään vähän rennommalla linjalla.

Mukavaa ja rentomenoista joukkuepainia saatiinkin. Vaikka Hunterit ovat melko karismattomia pitkätukkia niin Project Ego paikkaa ylitsevuotavalla karismallaan. Kaikki komediaspotit saivat vähintäänkin hymynkaaren kyynisen arvostelijan naamalle. Myös itse kehätoiminta oli nopeaa ja komeaa. Molemmat joukkueet esittivät komeimpia joukkueliikkeitään. Mukava nähdä muidenkin joukkueiden kuin London Riotsien saavan hieman lisää valokeilaa. Nyt jälkeenpäin harmittaa nkuinka lyhyeksi Project Egon taival tulee jäämään, mutta palataan siihen vuonna 2014.
***+

Voittajat:
Rampage Brown (w/ Mark Haskins) vs El Ligero© - Progress Championship Match
Viime tapahtuman suuri swerve oli siis ollut Rampage Brownin liittyminen Screw Indy Wrestlingin riveihin ennen 6 miehen joukkueottelua. Ottelun päätteeksi juuri Rampage oli onnistunut päihittämään facejoukkueen uuden jäsenen Dave Mastiffin ja näin ansainnut ykköshaastajuuden. Rampagen ja Nathan Cruzin vihanpito oli siis ollut pelkkää hämäystä. Vastaan asettui hallitseva mestari El Ligero, joka oli edellisessä tapahtumassa juuri ja juuri onnistunut raapimaan voiton Noam Darista.

Ja pääottelu toimittaa jälleen. Molemmat kaverit näyttivät parasta osaamistaan. Ligero heitti jälleen muutaman vakuuttavan loikan kun taas Rampage hoiti brawlaamisen ja tärisyttävät voimaliikkeet. Yleisö kävi kuumana lähes koko ottelun ajan. Alun yleisön seassa tappeluakin piristettiin parilla kivalla spotilla. Kemiat toimivat hyvin yksiin eikä botcheja nähty. Kuitenkin heikompi ottelu kuin aiemmin nähty Havoc/Davis eikä yllä Ligeron kahden edellisen ottelun tasolle. Rampage saatiin näyttämään erittäin vahvalta dominoimalla mestaria suuren osan ajasta. Hyvä pääottelu näin illan päätteeksi.
*** ½

Voittaja:
Kokonaisuudessaan astetta heikompi kuin kaksi edellistä tapahtumaa. Mitään järisyttävän kovaa ottelua ei nähty ja alkupuolisko oli varsin kehno. Havoc/Davis ja Ligero/Brown olivat kuitenkin varsin hyviä otteluja.

*** Jimmy Havoc
** Rampage Brown
* Project Ego

Ensi kerralla jotain aivan muuta.

Kuten joskus aikaisemmissa arvosteluissa mainitsin, Progress oli perustanut oman painikoulunsa vuoden 2012 lopulla. Nyt ensimmäinen vuosikurssi oli valmistumassa ja Progress päätti järjestää heille omat pienet tapahtumansa. Näin syntyi ENDVR. Painijat ovat suurilta osin koulun tuoreita kasvatteja, mutta välillä nähdään myös isompia nimiä sekä kouluttajia. Pääkouluttajana toimi vuoden 2013 loppuun Jimmy Havoc, jonka jälkeen pääkouluttajaksi nousi Darrell Allen. Muita kouluttajia ovat muun muassa Eddie Dennis, Danny Garnell sekä Mike Hitchman.

Koska ENDVR-tapahtumissa on varsin ohuenlaisesti juonenkuljetusta tai ”päärosteriin” vaikuttavia asioita, niin yritän pitää arvostelut suhteellisen lyhyinä. Jos jokin isompaa juonikuviota tapahtuu niin kirjoitan siitä laajemmin. Pidän nämä arvostelut myös pääosin kuvattomina enkä pahemmin arvosanoja viljele taakkaa vähentääkseni. Tiedän että te rakkaat lukijat ette mistään hinnasta haluaisi ohittaa näitä arvosteluja, mutta alkupään ENDVR-tapahtumat ovat sisällöltään melko köyhiä. Osa nimistä ilmestyy kyllä myöhemmin päätapahtumiin mukaan. Painijat ovat ProJon kasvatteja ellen toisin mainitse tai ellei se ole käynyt ilmi aikaisemmista arvosteluista.

The Bedford Arms, Balham, Lontoo
1.9.2013


- Avausotteluksi oli valikoitunut Lord Jonathan Windsorin sekä Joey Lakesiden kohtaaminen. Lakeside oli juurikin ensimmäinen koulusta virallisessa ottelussa paininut. Ihan perustoimiva ottelu saatiinkin aikaiseksi. Windsor toimii erinomaisesti roolissaan ja on teknisesti taitava. Lakeside on luonnollisesti vielä vihreä, näyttää maailman geneerisimmältä indyuikkarilta ja omaa kehnoimmat lyönnit sitten Eva Marien, mutta raakaa potentiaalia on. Lakeside nappaa uransa ensimmäisen voiton luovutuksella.

- Seuraavaksi koitti surffariduden Chuck Mambon ja maskipää El Pantera Negron kohtaaminen. Mambo liittyy samaan seuraan Mike Baileyn ja Kevin Von Erichin kanssa sekopäihin, jotka painivat paljain jaloin. Näiden kahden aloittelijan ottelu nyt oli mitä oli. Mambolla vaikuttaisi olevan tulevaisuus komediapainijana. ”Meksikolainen” maskipää vie kuitenkin ottelun La Magsitral-variaatiolla.

- Seuraavaksi iso musta mies nimeltä Krysys squashasi pienen kalpean brittimiehen. Pari vaikuttavaa voimaliikettä ja siihen se sitten jäi.

- Illan ainoassa joukkueottelussa rakastettava Jimmy Havoc liittoutui oppilaansa Ali Armstrongin kanssa joukkueen nimeltä Burden of Justice (Phil Ward & Steve Burden). Heidän gimmickinsä on ilmeisesti linnakundi ja ehdonalaisvalvoja/vartija. Ei, siinä ei ole mitään järkeä. Ennen ottelua nähty Armstrongin treenimontaasi (Bonnie Tylerin legendaarisen I Need a Heron tahtiin) oli hauska ja kirkkaasti paras asia showssa tähän asti. Karisma on kunnossa, gimmick on kunnossa, mutta painitaidot vaativat viilausta. Otteluna aivan liian pitkä, pakka hajosi täysin käsiin lopussa. Burden of Justice vie lopulta kahliten Armstrongin teipillä köysiin ja selättäessä Havocin ylivoimansa avulla.

- Maailman tylsin veteraani Danny Garnell kohtasi lähes peilikuvansa Damon Moserin. Lähes samanlaiset trikoot, lähes samankokoinen kaljamaha ja lähes samannäköinen naama. Itse ottelu on lähinnä hidasta otteiden vaihtoa. Garnell heitti tavanomaiseen tapaansa parit kivat suplexit. Moser ei tehnyt paljoakaan ja onkin todella pitkäaikaisprojekti. Garnell vie ottelun nimiinsä DDT:llä.

- Illan toiseksi viimeisessä ottelussa vuodesta 2004 paininut Mark Hendryn (ei sukua hieman kuuluisammalle Joelle) piti kohdata Thomas Cartelle. Cartelle kuitenkin päätti usuttaa Hendryn kimppuun järkälemäisen kanadalaisen Paul Rykerin. Tuloksena olikin sitten varsin perinteinen Daavid ja Goljat kohtaaminen. Rykerin lähes kaikki liikkeet olivat tavallista enemmän liioiteltuja. Lisämausteena Cartelle hyökkäili jatkuvasti Handryn kimppuun kehän ulkopuolella. Cartellen viimeinen harhautus myös ansaitsee Rykerille lopulta voiton Running Powerslamin jälkeen.

- Pääottelu olikin sitten ainoa kokoneiden painijoiden kohtaaminen. Darrell Allen ja Eddie Dennis olivatkin jo pariin otteeseen törmänneet päätapahtumissa. Keskinäisissä kohtaamisissa tilanne oli tasan Allenin voitettua joukkueottelun, Dennisin voitettua nelinottelun ja molempien hävitessä Doug Williamsille. Nyt oli aika selvittää paremmuus rehellisessä yksilöottelussa. Ja vähemmän yllättäen tuloksena on illan viihdyttävin ottelu. Ihan sitä kovinta vaihdetta ei pistetty silmään. Koitoksen vie lopulta Eddie Dennis God’s Last Giftillä.

Eihän tätä hyväksi tapahtumaksi voi oikein kutsua. Suurin osa painijoista on vielä vihreitä ja paini aika perustasoista. Iloiseksi yllätykseksi botcheilta taidettiin välttyä lähes kokonaan. Mielenkiintoista myös nähdä painijoita aivan uransa alussa. Näistä herroista kourallinen tavataan päätapahtumien puolella vuonna 2014. Ensi kerralla taas seuraava Chapter ja sen juonikuvion todellinen startti.

Täällä on What päässyt arvostelemaan yhden suosikkimatseistani koskaan eli Jericho vs. Mysterio @ Bash '09. Tuo räjäytti kyllä tajuntani aikoinaan ja arvostelin sen silloin viiden tähden matsiksi. Erittäin nopeatempoinen ja intensiivinen ottelu, joka pitäisi katsoa uudestaan. Tapahtuma kun löytyy pelkästään tuon ottelun takia DVD:llä.

On tullut taukoa ihan puhtaasti siitä syystä kun oman mielenterveyden kannalta on tarvinnut pienen breikin painista ylipäätään Mutta tässä kesälomalla ollessa on pikku hiljaa alkanut kaipaamaan painia ja tällaisen raapaisin tänään. Aikaa on rajattomasti käytettävissä tällä ja ensi viikolla, joten luultavasti jatketaan heti ensi viikolla uudella arvostelulla.


Sunnuntai 19. Heinäkuuta 2009
Impact Zone, Orlando, Florida

Hienosti onnistuneen Slammiversaryn jälkeen TNA:ssa palattiin arkeen, sillä Victory Road ei suuria hurraa huutoja aiheuttanut. Lokatioona oli TNA:n kotipesä Orlandossa ja selostajina Mike Tenay ja vielä toistaiseksi hänen parinaan Don West.

Sen verran täytyy kuitenkin tapahtumaa kehaista, että yhtä täydellistä floppia lukuun ottamatta matsit olivat melko tasalaatuisia ja ihan sellaista puolittain viihdyttävää katsottavaa. Kokonaisuutena jäätiin kyllä keskinkertaisenkin alapuolelle melko selkeästi. Otetaan tarkasteluun illan viimeinen ottelu, jossa kaksi suurta nimeä kohtasivat tietääkseni ensimmäistä kertaa yksilömatsissa.




TNA World Heavyweight Championship
Kurt Angle © VS. Mick Foley
Slammiversaryn King Of The Mountain ottelussa Kurt Angle nousi maailmanmestariksi Samoa Joen liityttyä Main Event Mafiaan ja avustettua Kurtin voittoon. Entiselle mestarille Mick Foleylle jäi tietysti tässä yhtälössä pelkkä luu käteen, mutta nyt karvanaama sai sopimukseensa kuuluneen revanssin. Aiemmin tapahtumassa Main Event Mafia oli putsannut pöydän ja Anglen säilyttäessä heillä oli mahdollisuus poistua Victory Roadista kaikki mestaruudet matkassaan.

Tosiaan muistikuvieni mukaan Angle & Foley eivät WWE:n puolella koskaan kohdanneet yksilöottelussa, joten tämä taisi olla näiden kahden hyvin erityyppisen painilegendan ensimmäinen kohtaaminen. Eihän tämä nyt miksikään muistettavaksi tapaukseksi jäänyt, mutta kunnialla herrat tämän selvittivät. Ja olihan tämä nyt sentään ihan eri luokkaa kuin vaikkapa Lockdownissa nähty Foleyn ja Stingin kohtaaminen. Muutama isompi komea spottikin nähtiin ja muuten Foleyn otteluksi yllättävänkin sulavaa painia. Tällainen puolittain mitäänsanomaton pääottelu sopi oikein hyvin Victory Roadin haljuun teemaan.
Kesto: 14:08
Voittaja: Kurt Angle
Arvosana: *** ¼


Muuta: Tara & Angelina Love avasivat illan ottelulla naisten mestaruudesta. Tara nyt oli vähän piristänyt aneemista divaria, mutta suurempiin suosionosoituksiin tämäkään esitys ei antanut aihetta.

Edelleen kovasti Main Event Mafian riveihin hingunnut Matt Morgan kohtasi Danielsin ottelussa, josta jäi ihan positiivinen fiilis. Kyllä Morgan pystyi taitavien kaverien kanssa ihan mukaviin esityksiin.

Illan hardcore annoksesta vastasi totutusti Abyss, joka kohtasi psykologinsa Dr. Stevie (Richardsin). Suhteellisen viihdyttävä hardcorematsi ja lopussa erittäin näyttävä taser- eli sähkölamautinspotti. Noita ei ihan joka painishow’ssa nähdäkään.

IWGP:n joukkuemestaruuksia puolusti Team 3D British Invasionia vastaan. Perusvarma esitys, jonka mielellään kertaalleen katsoi.

Sitten nähtiin ottelu, jota aika yleisesti pidetään ppv-historian kammottavimpana tekeleenä. Booker T:n vaimo Sharmell (joka ei tosiaan painija ollut) kohtasi tosi-tv tähtösen Jenna Morascan, jolla ei ollut minkäänlaista painitaustaa. Ja olihan tämä naisten telkkuaminen kehässä niin myötähäpeää herättävää touhua, että tämä matsi on maineensa täysin ansainnut.

AJ Styles puolusti Legends mestaruuttaan Isoa Könsikästä Kevin Nashia vastaan. Olosuhteisiin nähden ihan suht mukava ottelu. AJS esitteli liikevalikoimaansa ja Nash vastasi voimalla aina silloin tällöin. Siltikään ei tästä sankaritarinoita kerrottavaksi jäänyt.

Main Event Mafian Scott Steiner & Booker T olivat muodostaneet joukkueen ja haastoivat Beer Moneyn mestaruuksista. Vaikka MEM:n jäsenten jäsenissä ikä ja kankeus jo painoivatkin, niin joukkuematseissa Steiner & Booker olivat edelleen vahvoilla. Kokonaisuutena varsin viihdyttävä joukkuematsi, mutta sille kuuluisalle ”nextille levelille” ei nousemista ollut.

Viime vuoden Bound For Gloryn revanssissa Samoa Joe kohtasi Stingin. Ennen kaikkea tämä ottelu muistetaan siitä, että Taz viimein paljastui Samoa Joen neuvonantajaksi. Asialla oli kiusoiteltu pitkin kevättä ja kesää. Kovin kauaa ei sitten enää kestänytkään kun Taz korvasi Don Westin selostajanpöydän äärellä.

Tähdet
*** Kurt Angle
** Daniels
* Mick Foley

Yhteenveto: Slammiversary oli pilkahdus paremmasta ja kurkistus TNA:n tasoon sen ollessa parhaimmillaan, mutta tämä Victory Road pudotti takaisin karuun todellisuuteen. Kyllähän tämän kertaalleen katsoi ja vain yksi umpisurkea ottelu oli mukana, mutta ei tästä kyllä mitään huvittaisi maksaa. Tasainen, harmaa, kehno. En voi hyvällä tahdollakaan suositella.

Pähkinänkuorispoilerit
Angelina VS. Tara (7:04) **
Morgan VS. Daniels (10:38) ***
Dr. Stevie VS. Abyss (9:54) ** ½
British Invasion VS. Team 3D (10:19) ** ½
Sharmell VS. Jenna Morasca (5:50) DUD
Nash VS. Styles (10:49) ** ½
Steiner & Booker VS. Beer Money (12:41) ***
Joe VS. Sting (11:37) ***
Angle VS. Foley (14:08) *** ¼


Koko vuoden yhteenveto spoilerin alla Luulisin, että ensi viikolla jatkuu ja silloin vuorossa on WWE:n Night Of Champions

Työkiireiden ja juhannuksen vuoksi on nyt taas ollut taukoa, mutta nyt jatketaan jälleen. Olette kaikki varmasti innolla odottaneet. Pienen ENDVR-visiitin jälkeen onkin vuoden toiseksi viimeisen päätapahtuman aika.


[align=center]Progress Chapter 9: Hold Me, Thrill Me, Kick Me, Kill Me[/align] The Garage, Islington, Lontoo
29.9.2013


Tommy End vs Dave Mastiff
Heti alkuun saatiin yksi suuresti odottamani debyytti. Tommy End on hollantilainen ja yksi Euroopan taidokkaimmista painijoista. Nuorempana hän harrasti erinäisiä kamppailulajeja kuten potkunyrkkeilyä, joiden vaikutus näkyy iskuihin ja potkuihin perustuvassa painityylissä. Kaveri onkin noussut nykypäivänä yhdeksi omista suosikeistani ja eikä ihme että päätyi myös WWE:n tähtäimeen. Mutta keskitytään vuoteen 2013, jolloin End oli 28-vuotias kymmenen vuotta paininut Progress debytantti, jolla oli vastassa aina vaarallinen Dave Mastiff. Mastiff ei ollut onnistunut nousemaan takaisin haastajakuvioihin ja Screw Indy Wrestlingin kanssakin olisi vielä kana kynittävänä.

Vallan mainio opener tästä syntyikin yleisön ottaessa Endin heti omakseen. Vaikuttavia voimaliikkeitä ja myllytystä Mastiffilta ja stiffejä potkuja Endiltä. Varsinkin Endin comeback oli kaunista katsottavaa. Mastiffin hallintaosuus pääsi hiukan venähtämään, mutta muuten ei ottelusta hirveästi pahaa sanottavaa ole. Esimerkillinen avausottelu, joka lämmitti yleisön tulevaa varten. Nautin molempien miesten kehätyöskentelystä huomattavasti ja tiedän että parempaa on vielä luvassa.
*** ½

Voittaja:
Eddie Dennis vs Paul Robinson – NPS Semi-Final Match
Seuraavaksi koittikin todellinen Daavidin ja Goljatin kohtaaminen Progressin pisimmän ja lyhyimmän miehen asettuessa vastakkain. Robinson oli karsintaottelussaan päihittänyt MK McKinnanin ja Dennis oli vetänyt pisimmän korren neljän miehen ottelussa. Robinsonin tilastot eivät olleet parhaita mahdollisia, sillä Progressissa oli tarttunut vain yksi voitto. Dennis oli taasen onnistunut päihittämään kiistakumppaninsa Darrell Allenin ensimmäisen ENDVR-tapahtuman pääottelussa. Voittaja kohtaisi tosiaan Mark Andrewsin finaalissa seuraavan tapahtuman pääottelussa.

Vallan mukava ottelu jälleen Dennisin heitellessä pientä Robinsonia ympäriinsä ja Robbon vastatessa nopeilla iskuilla ja volteilla. Pari pientä botchia haittasivat hieman flowta, mutta muuten homma soljui vauhdikkaasti. Dennisin vahvuus on edelleen huumori ja pienet kehässä heitetyt läpät, mutta kehässä varsin geneerinen (mutta silti parempi kuin muuan Nathan Cruz). Onneksi Robinson on erittäin taidokas painija, vaikkei olekaan yhtä räiskyvä kuin vaikkapa Andrews tai Ospreay.
***+

Voittaja:
Ricochet vs Zack Sabre Jr. vs Mark Haskins
Ja sitten tarjotaan oikein kunnon herkkua. Kolme kovaa kehätaituria kehässä samanaikaisesti, joten mitä muuta voi odottaa kuin kovaa kamaa. ZSJ:n olimme viimeksi nähneet ottelemassa Jimmy Havocia vastaan muutama tapahtuma sitten. Ricochet oli puolestaan viime visiitillä niukasti kärsinyt tappion mestaruusottelussaan El Ligeroa vastaan, kun taas Mark Haskins oli taputtanut mattoa Stixxin käsissä viime tapahtumassa. Jokainen lähti siis hakemaan voittoa ja tähtäämään mestaruuskamppailuun. Mark Haskins sai ennen ottelua järkyttävän kovaa buuausta hoidellessaan oman kehäkuulutuksensa.

Ja perkele, pojat päräyttivät menemään Progressin alkuajan parhaan ottelun. Minulla oli epäilykseni, sillä tätä oli kehuttu vuolaasti vaikka ottelu käynnistyikin melko tavanomaisesti. Pikkuhiljaa tahti ja spotit kiihtyivät ja viimeiset noin kymmenen minuuttia olivat hemmetin kovaa tykitystä. Haskins pysyi hyvin kahden maailmanluokan atleetin mukana ja hallitsikin ottelun rytmiä suurimman osan ajasta. Ricochet väläytti hienoja atleettisia liikkeitään muutamaan otteeseen ja Haskins pääsi toden teolla näyttämään, miksi hän kuuluu Englannin parhaimmistoon. Sabre jäikin vähän muiden varjoon tässä ottelussa. Hänen vahvuutensa eivät ole nopeatahtisessa spottirikkaissa matseissa sillä niissä hän ei pysty esittelemään laajaa mattopainiosaamistaan. Muutama kekseliäs kolmen hengen sequence nähtiin myös. Yksi parhaista kolminotteluista jota olen nähnyt pitkään aikaan. Valitettavasti tämä jäikin Ricochetin viimeiseksi vierailuksi Progressin riveissä.
**** ½

Voittaja:
Stixx vs Nathan Cruz



Stixxin yhden miehen ristiretki Screw Indy Wrestlingiä vastaan jatkuu. Päihitettyään viime tapahtumassa Mark Haskinsin oli nyt vastassa Californiasta palannut liittouman nokkamies Nathan Cruz. Molemmat olivat lähittäneet toisilleen tulikiven katkuiset promot ennen ottelua. Cruz syyllisti Stixxin taistelevan kuolevan bisneksen, ”indypainin”, puolesta. Että Stixxin asenne tuhoaisi painijoiden mahdollisuuden ansaita elanto painijoina ja syyllisti hänen vievän painijoiden perheiltä leivän pöydästä, myös Stixxin raskaana olevalta avovaimolta. Tästähän Stixx pillastui. Hän kertoi taistelevansa SCU:ta vastaan kaikkien niiden nuorien painijoiden puolesta, jotka eivät uskalla asettua SCU:n tielle ja pelkäävät leimaantuvansa ”indypainijoiksi”. Lisäksi Cruz oli kehdannut vetää mukaan hänen syntymättömän lapsensa perustellakseen asemaansa. Täten Stixx oli luvannut että tänään ei nähtäisi painiottelua, tänään nähtäisiin tappelu ja Nathan Cruzin elämän kivulian ilta.

Ennen ottelun alkua Cruz yrittää vielä taivutella Stixxiä puolelleen hienolla promolla, mutta Stixxin epäröidessä Cruz kenkäiseekin häntä suoraan kulkusille. Nathan Cruzin parissa tapahtumassa käyttämä henkivartijakin oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tästä alkoikin pitkä ja hidas ottelu. Tämä ei ollut sysipaska, mutta muutamat suuret ongelmat verottivat laatua. Yksi: ottelun pituus. Tämä kesti ainakin kymmenen minuuttia liian pitkään ja uskokaa pois, tuo kymmenminuuttinen olisi voitu supistaa helposti. Kaksi: ottelun rakenne. Tämä koostui pitkälti Cruzin hallinasta, yleisössä tappelusta ja aivan lopun liikkeiden vaihdosta. Stixxin lupauksen vastaisesti tästä tuli lopulta vaan painiottelu. Promojen perusteella olisi voinut odottaa veristä taistelua viimeiseen hengenvetoon mutta ei. Ja sitten kolme: Nathan Cruz. Hän on yksinkertaisesti tylsä. Cruz tarvitsee jonkun häntä paremman pitämään ottelun koossa ja mielenkiintoisena ja vaikka Stixx on ihan kelvollinen iso mies, ei hän pysty ihmeisiin maatessaan maasta yli puolet ajasta. Loppu oli ihan kivaa meininkiä, mutta kyllähän tästä jäi päällimmäisenä mieleen pettymys.
**+

Voittaja:
Grado & Bhangra Knights (Allen & Singh) vs T-Bone & Project Ego (Travis & Kirby)
Ja sitten jotain aivan muuta. Vielä ennen pääottelua oli vuorossa kuuden hengen hupailuottelu. Bhagra Knights ja Project Ego ovatkin jo tag-divarin avainnimiä, mutta saatiin tähän tapahtumaan vielä pari debyyttiä. Grado on skotlantilainen komediapainija ja yksi ICW:n suosituimmista painijoista jota on myös Skotlannin Dusty Rhodesiksi kutsuttu. Nykyään hän vaikuttaa myös TNA:n riveissä. Tämän tapahtuman aikaan GradoMania ei kuitenkaan ollut vielä räjähtänyt kansainvälisiin mittapuitteisiin. Egon joukkuepariksi oli valikoitunut raskaansarjan painija T-Bone. Geneerisesti tatuoitu kaveri joka on ollut pohjoisen Preston City Wrestlingin avainhahmoja.

Varsin hilpeä ottelu tästä tulikin. Kyyninen smarkkikin naurahti ääneen pariin otteeseen joukkion perseillessä oikein urakalla. Itse paini jäi pienemmälle huomiolle, mutta mitäs siitä. Tärkeintä että on hauskaa. Muutama kova komediaottelu on vielä tulevaisuudessa tiedossa, mutta on pieni harmi ettei Progress enää hirveästi komediaotteluja buukkaa. Kohokohtiin lukeutuivat Egon pelleily salin valojen kanssa, Gradon metkuilut sekä Bhangra Knightsien välttyminen diskaukselta vetämällä kirjaimellisesti rotukortin hihasta. Kevyt välipala vakavien asioiden välissä.
***+

Voittajat:
In-ring segment with Jim Smallman, London Riots & Jimmy Havoc
Ottelun jälkeen riistäytyy sitten helvetti valloilleen. Kehään jääneiden Gradon ja Bhangra Knightsien kimppuun hyökkäävät London Riots vanhalla kunnon krikettimailalla höystettynä. Riotsien sopimukset olivat loppuneet edelliseen tapahtumaan, jossa he olivat läksiäislahjaksi saaneet hardcoreottelut, jotka omistaja Jim Smallman oli buukannut puhtaasti kostoksi kaikesta paskasta mitä Riots oli aiheuttanut reilun vuoden aikana. Ennen kuin he pääsivät uhkailemaan Jimiä, ryntäsi paikalle koko illan baarissa notkunut Jimmy Havoc vaaleanpunaisen terästuolinsa kanssa. Riotsien perääntyessä Jim kertoo että Progress pärjää loistavasti ilman heitä, että Progressissa on kyse yleisöstä ja painijoista kuten Jimmy Havoc.



Ja sillä hetkellä Jimmy Havoc iskee ystäväänsä tuolilla selkään. Yhä uudestaan ja uudestaan.



Riotsien hyökätessä jälleen ulkona lojuvien painijoiden kimppuun ja pistäessä osa-omistaja Glenn Josephin samalla nippuun, ei yleisö tiedä miten reagoida. ”What the fuck” kuuluu yleisöstä Havocin istuutuessa kehäkulmaukseen.



Havoc haukkuu Jimin, muut omistajat ja koko yleisön. Lopuksi Havoc lähtee London Riotsien saattamana yleisön heittäessä kaljamukeja niskaan ja Jim Smallmanin maatessa kanveesissa.



Uskomattoman kova segmentti. Vaikka tiesin tämän tapahtuvan (aloin katsomaan vasta Havocin heel-runin aikana) niin silti selkärankaani pitkin kiirivät kylmät väreet turnin aikana. Hieno promo Havocilta ja mestarillisesti buukattu segmentti. Näin tehdään firman rakastetuimmasta painijasta vihatuin pahis alle kymmenessä minuutissa.



Doug Williams vs Rampage Brown© (w/ Nathan Cruz) - Progress Championship Match
Tämän kaiken jälkeen oli jäljellä vielä mestaruusottelu. Rampage Brown oli tosiaan onnistunut puhtaasti voittamaan entisen mestarin El Ligeron edellisessä tapahtumassa. Ligeron lopetusliikkee ei ollut Rampageen tehonnut ja yksi tappava Piledriver oli riittänyt voittoon. Ensimmäiseksi haastajaksi oli kohonnut veteraani Doug Williams, joka oli viime tapahtumassa päihittänyt nuoret Eddie Dennisin ja Darrell Allenin. Smallmanin sijaan kehäkuuluttajan työt hoiti toinen omistajista Glenn Joseph.

Vaikka tunteellinen huippu oli saavutettu edellisessä segmentissä ja kehätoiminnassa ei millään voitu päästä kolminottelun tasolle, niin silti isot miehet kokkasivat kasaan maukkaan pääottelun. Räjähtävä alku, rauhallinen keskiosuus ja jännittävä loppu toimivat kaikki hyvin. Williams dominoi teknisellä osastolla Rampagen ollessa vahvempi brawlaaja ja käyttäessä likaisia temppuja hyväkseen. Ei ehkä yhtä hyvä ottelu kuin Ligero/Rampage, mutta loppuen lopuksi hyvä päätös illalle.
*** ½

Voittaja:
Kokonaisuudessaan vuoden ja varmaankin Progressin historian paras tapahtuma tähän mennessä. Hyvä avausottelu ja pääottelu, ällistyttävän kova kolminottelu ja pari lyhyttä ja kevyttä ottelua. Ainoa häpeäpilkku on Cruz/Stixx, mikä on harmi sillä storyline on kiinnostava, matsit ovat vaan kehnoja.

*** Jimmy Havoc
** Mark Haskins
* Doug Williams

Vuodesta 2013 kaksi tapahtumaa ja vuoden yhteenveto jäljellä, eiköhän tämä vuosi saada tämän vuoden puolella loppuun. Julkaisutahti pysynee yhtä epätasaisena kuin ennenkin.

Nyt on lomalla taas saanut homman tulille niin täältä pesee.
Myöhempinä vuosina Night Of Championsin paikka vakiintui syksylle, mutta vuonna 2009 tapahtuma nähtiin keskellä kuuminta kesää heinäkuun lopussa. Teemana oli tietenkin jo nimenkin mukaisesti se, että kaikkia olemassa olevia mestaruuksia puolustettiin samana iltana. Ja mestaruuksiahan WWE:llä riitti yhteensä peräti kahdeksan kappaletta. Onneksi näistä ajoista on tämän suhteen järkevöidytty. Paikkana oli perinteinen painikaupunki Philadelphia ja selostajia jokaisella brändillä omansa.

NOC 09 oli ihan ok. Noin lyhyesti tätä kokonaisuutta voi kuvailla. Toki joukkoon mahtui turhia ja unohdettavia matseja, mutta isot ottelut onnistuivat suhteellisen hyvin, vaikkei mitään klassikoksi noussutta tapausta illan aikana nähtykään. Kuten hyvän painitapahtuman rakentamisen oppikirjaan kuuluu niin illan paras, viihdyttävin ja mielenkiintoisin ottelu oli säästetty viimeiseksi. Joten otetaan se tarkasteluun.

World Heavyweight Championship
CM Punk © VS. Jeff Hardy
Tämä oli kesän kuumin juttu. Kansan rakastama MITB-voittaja CM Punk oli lunastanut salkkunsa Extreme Rulesissa välittömästi Jeff Hardyn noustua tikastaistelun jälkeen maailmanmestariksi. Tuo ristiriitainen teko muunsi Punkista perin mielenkiintoisen hahmon ja yleisö ikään kuin käänsi hänet heeliksi asettuessaan Hardyn puolelle. The Bashissa miehet kohtasivat ja ottelu päättyi epäselviin tunnelmiin kun Punk joutui diskatuksi potkaistuaan tuomaria selkään. Viime viikot oli arvottu oliko teko tahallinen vai tahaton. Punkin promot tämän feudin aikana viimeistään tekivät hänestä tähden myös mikrofonin varressa – hänen ”just say no” kampanjansa ja paasaaminen terveellisten elämäntapojen puolesta meni pahasti yleisön ihon alle ja nosti Punkin pikavauhtia koko firman ykköspahikseksi. Punk pääsi tänäkin iltana mikin varteen ja huhupuheiden mukaan kesken promon mikin äänenvoimakkuutta piti säätää ylöspäin, koska yleisö buuasi niin lujasti. Sen verran kuumaa kamaa tämä feudi oli.
Promot olivat tämän tarinan parasta antia, mutta eipä tässä ottelun laadussakaan moittimista ollut. Jeff Hardy ehkä jollain hassulla tapaa oli parhaillaan itseään isokoisempia painijoita vastaan päästessään altavastaajan rooliin, mutta CM Punkin maagisten painikykyjen avulla tästäkin otteluparista saatiin enemmän kuin kelvollinen matsi irti. Jotain sellaisia huippuottelun elementtejä tästä siltikin uupui, minkä vuoksi kyseessä ei ihan sellainen neljään tähteen yltänyt suoritus ollut. Mutta tämä oli freesi ja erilainen tapaus, sellainen matsi jota ei ihan heti olisi arvannut WWE:n maksulähetyksen pääotteluksi. Jo sen vuoksi kyseessä oli varsin merkittävä tapaus.
Kesto: 14:59
Voittaja: Jeff Hardy
Arvosana: *** ½

Muuta: Edge & Chris Jericho voittivat The Bashissa aivan yllättäen joukkuemestaruudet, mutta heti seuraavalla viikolla Edge mursi nilkkansa ja joutui pitkälle sairaslomalle. Tämän vuoksi Jericho joutui etsimään itselleen uuden joukkueparin ja muutaman viikon kiusoittelun jälkeen tässä paljastettiin sen miehen olevan The Big Show. Aikanaan tämä oli pienehkö pettymys kun mielessä pyörivät ties mitkä Goldbergit ja Austinit ja Anglet. Tässä ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan JeriShow kukisti Legacyn ja matsi oli ihan suht mukavan tasoinenkin.

Tommy Dreamer oli saanut kiitoskautensa ECW:n mestarina ja puolusti nyt vyötä Christiania vastaan, joka edelleen räpiköi piskuisen punabrändin rosterissa. Kertaalleen katsomisen arvoinen, mutta saman tien unohduksiin painuva koitos.

USA:n mestaruutta puolustettiin hurjassa Six Pack Challenge formaatissa. Jack Swagger, The Miz, Carlito, Primo ja MVP kaikki hamusivat Kofi Kingstonin hallussa pitämää vyötä. Vauhtiahan tässä tietysti oli, mutta kokonaisuutena sellaista aivotonta koohottamista, josta ei paljoa irti saanut.

Tässä vaiheessa naisille oli kaksi erillistä mestaruusvyötä ja ensiksi oteltiin perinteikkäämmästä Women’s mestaruudesta Michelle McCoolin ja Melinan kesken. Parhaiten mieleen jäi DDT yleisön aitauksen päälle, joka sinällään on aivan älyttömän typerä spotti, mutta jotenkin vain on painunut mieleen. Noin muuten aika mitäänsanomaton matsi.

WrestleMania 24:n revanssi panoksena ollutta vyötä myöten oli vuorossa kun Raw’n superkolmikko John Cena, Randy Orton & Triple H mitteli WWE:n mestaruudesta. Männävuoden Manian tapaan myös tällä kertaa Orton asteli kehään vyön kanssa. Ja kyllähän tämä oikein mainio painimatsi olikin. Kestoa tällä oli huomattavasti enemmän kuin ’Maniassa nähdyllä räjähtävällä tapauksella, mutta ei tämän parissa tylsää tullut. Tasoltaan ihan yhtä hyvä kuin Punkin ja Hardyn kohtaaminen myöhemmin.

Verrattain tuoreesta Diva’s mestaruudesta ottelivat mestarina kehään saapunut Maryse ja haastaja Mickie James. Kyllähän tässä yritystä oli, mutta valitettavasti siltikään taidot eivät riittäneet kovinkaan upeaan otteluun.

Pääottelua edeltävänä koitoksena nähtiin kun Rey Mysterio puolusti Intercontinental mestaruuttaan Dolph Ziggleriä vastaan. Feudi Jerichon kanssa oli nostanut IC-vyön arvostuksen ihan pilviin ja tämä oli ensimmäinen juonikuvio, jossa Ziggler oikeasti nousi isoon rooliin. Sen vuoksi pidinkin tästä otteluparista todella paljon ja tämä teki minusta DZ-fanin. Vielä tässä kaksikko ei ihan parasta toisistaan irti saanut, mutta oikein hyvä IC-mestaruusmatsi siitä huolimatta.

Tähdet
*** CM Punk
** John Cena
* Jeff Hardy

Yhteenveto: Kolme oikein mukavaa ottelua, kolme massaan hukkuvaa ja kaksi puhtaasti kehnoa. Tärkeätä on kuitenkin se, että päämatsit onnistuvat edes kohtalaisesti ja siinähän WWE on oikeastaan läpi historiansa ollut todella hyvä, eikä tämä tehnyt poikkeusta. NOC 2009 tarjosi sen verran kuin sen tulikin tarjota pitääkseen fanit kutakuinkin tyytyväisinä.

Pähkinänkuorispoilerit
JeriShow VS. Legacy (9:36) ** ½
Dreamer VS. Christian (8:33) **
Six Pack US Challenge (8:37) **
Michelle VS. Melina (6:13) * ¼
Orton VS. Cena VS. HHH (22:23) *** ½
Mickie VS. Maryse (8:39) *
Mysterio VS. Ziggler (14:23) *** ¼
Punk VS. J.Hardy (14:59) *** ½ (illan paras)


Koko vuoden yhteenveto spoilerin alla Ensi viikolla sitten TNA:n Kova Oikeus

Huomenna ei kerkeä niin laitanpa keskiviikon sijaan tämän ulos näin tiistaina.
Koko vuoden aikana TNA oli onnistunut tarjoamaan vain pari onnistunutta maksulähetystä, joten odotukset tätä kaikin puolin peruspullalta vaikuttanutta Hard Justicea kohtaan eivät järin korkealla olleet. Kaiken lisäksi AJ Styles oli tapahtumasta sivussa juonikuvion vuoksi, joten hänkään ei ollut laatumatsilla menoa pelastamassa. Mutta kyllähän tämä ainakin paperilla mielenkiintoisia matseja sisälsi ja potentiaalia riitti. Mike Tenay selosti ja vierellään viimeistä kertaa maksulähetyksessä Don West. Paikkana kotipesä Orlandossa.

”Pessimisti ei pety” kuuluu sananlasku, mutta heikoista ennakko-odotuksista huolimatta pettymyshän tämä oli. Kolmen tähden perushyviä otteluita oli peräti neljä kappaletta, mutta yksikään ei noussut tuota tasoa korkeammalle. Siinä vaiheessa on kyllä pakko todeta tapahtuman olleen heikkotasoinen. Otetaan nyt kuitenkin joukkuemestaruusmatsi tarkasteluun.

Heinäkuun Victory Roadissa Main Event Mafia putsasi palkintopöydän ja se tarkoitti, että Booker T & Scott Steiner poistuivat joukkuemestareina. Booker & Steiner olikin varsin kiva joukkue, koska nimenomaan joukkuematseissa veteraanit vielä pääsivät oikeuksiinsa kun kaikkea työtä ei tarvinnut tehdä yksinään. Tuoreiden mestarien haastajina oli Team 3D, jolta ei myöskään kokemusta puuttunut.

Odotuksiin nähden konkarit ottelivat ihan menevän matsin, josta suuri osa vietettiin taistellen kaaottisen oloisesti yleisön seassa. Yksi yllättävän iso spottikin nähtiin kun Scott Steiner hyppäsi muutaman metrin korkeudelta Brother Rayn syliin ja mäjäytti tätä painikehien yhdellä murhaavimmista liikkeistä – Double Axe Handle Smashilla suoraan kupoliin. Tuo oli ehkäpä koko illan kohokohta, mikä kertoo karulla tavalla tapahtuman yleisestä tasosta. Tämä nelikko kuitenkin ansaitsee puhtaat paperit.
Kesto: 13:11
Voittajat: Booker & Steiner
Arvosana: ***


Muuta: Tapahtuma alkoi yhdeksän painijan Steel Asylum ottelulla, jonka tarkoituksena oli paeta puoliympyrän muotoisesta häkistä sen katossa olevan suuaukon kautta. Tämä oli samalla ’The Pope’ D’Angelo Dineron debyyttiottelu. Taitoa kehässä oli hirveät määrät ja tapahtumaa riitti. Ongelma vaan siinä, että mitään järjen hiventä tässä rymistelyssä ei ollut ja tämäntyyppiset matsit eivät ole ikinä iskeneet.

Saatuaan lähtöpassit WWE:stä koitti Trevor Murdoch elvyttää painiuraansa TNA:n puolella Jethro Hollidayna. Suurta menestystarinaahan tästä ei kehkeytynyt, mutta tässä hän kuitenkin kohtasi Abyssin. Dr. Stevie oli asettanut 50 000 dollarin palkkion sille, joka päihittäisi Hirviön. Perustasoinen rymistely, joka olisi voitu yhtä hyvin käydä Impactissa.

British Invasionin muskelimies Big Rob Terry oli kähveltänyt Hernandezin ”feast or fired” salkun ja nyt meksikaani kävi nappaamassa sen takaisin ”ottelussa”, joka oli pelkkä segmentti.

Brutus Magnus & Doug Williams olivat napanneet IWGP:n joukkuevyöt Team 3D:ltä ja nyt puolustivat niitä Beer Moneyta vastaan. Potentiaalihan tässä ottelussa oli, mutta jo lyhyehkön kestonsa vuoksi matsi ei noussut kovinkaan korkealle tasolle.

Seuraavaksi saatiin taas yksi DUD-tason esitys lisää kun ODB & Cody Deaner ottelivat Beatiful Peoplea vastaan sekajoukkueottelussa, jossa myös naisten mestaruus oli pelissä. Ei mitään positiivista sanottavaa tästä.

Homicide oli noussut x-divisioonan mestariksi ja kohtasi nyt Samoa Joen, jonka managerina Taz toimi. Tämä oli yksi niistä matseista, jotka onnistuessaan saattaisivat olla todella hyviä. Ja kyllähän tämä onnistui – tavallaan. Perushyvä suoritus, mutta sitä korkeammalle ei noussut. Aikarajoitekin toki oli asiassa merkittävä tekijä.

Kevin Nash & Mick Foley ovat eittämättä painilegendoja, mutta siltikään enää elokuussa 2009 miesten kohtaaminen ei noin etukäteen suuria intohimoja herättänyt. Tällainen kuitenkin nähtiin ja ei tämä nyt ihan niin kammottava ollut kuin saattoi pelätä. Veri ainakin lensi ja Foleyn silmäkulmaan tullut haava oli todella ilkeän näköinen.

Illan pääottelussa maailmanmestaruutta puolusti Kurt Angle ja kovinkaan yllättävää ei ollut, että vastassa hänellä oli päämatsien vakionimi Sting. Sen sijaan se, että kolmantena pyöränä oli Matt Morgan oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Morganin mukana olo toikin kivasti jännitettä, mutta painillisesti matsi tarjosi kuitenkin niin vähän hienouksia, että yli kolmea tähteä tällekään ei voi antaa. Keskinkertainen lopetus kehnolle tapahtumalle.

*** Scott Steiner
** Matt Morgan
* Homicide

Yhteenveto: Olipahan taas heikkoa räpellystä, mutta tässä vaiheessa ei enää jaksa yllättyä vähimmässäkään määrin. TNA:lla kun oli filosofianakin panostaa enemmän tv-show’hun kuin maksutapahtumiin ja se kyllä näkyi karulla tavalla. Vuonna 2009 Impact oli luultavasti parempi viikottaisohjelma kuin Raw tahi Smackdown, mutta TNA:n tapahtumat jäivät useimmiten vaisuiksi. Yhtään mitään mukavaa muisteltavaa tästä tuhnusta ei jäänyt.

Pähkinänkuorispoilerit
9 Man Steel Asylum Match (15:36) ** ½
Holliday VS. Abyss (8:50) **
Terry VS. Hernandez (0:09) N/A
Beer Money VS. British Invasion (8:48) ***
OBB & Deaner VS. Beatiful People (7:29) DUD
Samoa Joe VS. Homicide (9:02) ***
Booker & Steiner VS. Team 3D (13:11) *** (illan paras)
Nash VS. Foley (10:41) **
Morgan VS. Angle VS. Sting (11:26) ***

Vuoden yhteenveto spoilerin alla
Ensi kerralla onkin vuorossa jo WWE:n Summerslam

Kesään kuuluu tietysti Summerslam.
Kahdeskymmenestoinen Summerslam oteltiin Staples Centerissä, josta tulikin tapahtuman vakiopaikka seuraavan kuuden vuoden ajaksi. Vasta vuonna 2015 WWE päätti vaihtaa Summerslamin maisemat Brooklyniin. Kesän aikana WWE:n menoa oli leimannut sellainen tasapaksuus ja huippumatsit olivat olleet harvassa. Nyt tähän oli lupa odottaa muutosta, koska ainakin paperilla oli tiedossa kovan tason matseja. Selostajia edelleenkin jokaisella kolmella brändillä omansa.

Summerslam oli onnistunut tapahtuma ja se sisälsi kaksi neljään tähteen yltänyttä kohtaamista. Otetaan kumpikin tarkasteluun.
Shawn Michaels oli pitänyt ansaittua taukoa WrestleManian jälkeen oteltuaan Undertakerin kanssa unohtumattoman klassikkomatsin. Hieman yllättävää oli se, että Shawnin paluu tapahtui tähän kuvioon, jossa DX jälleen väkisin laitettiin kasaan. Kai niitä hehkuvia vihreitä tikkuja sitten piti saada myydyksi, mutta kovin erikoiselta tämä DX uusinnanuusinnanuusinta kokoontuminen tuntui. Mutta eipä siinä – kyllä tämä kelpasi. Ottelu nimittäin oli rautaa.
Jos ei muuta, niin painifanit ainakin muistavat DX:n upean näyttävän sisääntulon. Kuten kuvasta näkyy, Shawn & Hunter rymistelivät Staples Centeriin panssarivaunulla. Kun ottelu sitten alkoi niin eipä siinä aluksi tuntunut olevan mitään erikoista. Pikkuhiljaa se kuitenkin imi katsojan mukaansa ja onhan Michaelsin & HHH:n keskinäinen kemia kehässä aina ihan upeaa katsottavaa. Olivat sitten joukkueena tai vastustajina, ihan sama. Rhodes & DiBiase ottelivat myös ihan maksimitasollaan ja lopputuloksena oli aivan mainio joukkuematsi. Nappisuoritus lähtökohtiin nähden, paremmin ei olisi voinut mennä.
Kesto: 20:02
Voittajat: DX
Arvosana: ****
Tämä oli kesän kuumin juttu ja nyt se saisi päätepisteensä. Kauas oli kuljettu siitä hetkestä kun CM Punk lunasti MITB-salkkunsa ja nousi mestariksi. ”Just say no” kampanjaansa ihmisille väkipakolla syöttäneestä Punkista oli tullut koko WWE:n vihatuin hahmo, joka oli päättänyt tuhota supersuositun Jeff Hardyn hinnalla millä hyvänsä. Heinäkuussa Night Of Championsissa Jeff oli kuitenkin aivan puhtaasti selättänyt Punkin ja voittanut taas mestaruuden itselleen. Nyt oli sitten vielä tämän viimeisen näytöksen aika ja tällä kertaa kyseessä ei ollut mikä tahansa matsi. Ottelu käytiin TLC-säännöillä, joka ainakin etukäteen ajateltuna oli tikasmestari-Hardyn etu.

Miesten painityylit eivät aivan parhaalla mahdollisella tavalla sopineet yhteen ja näin ollen kohtaamiset tuppasivat jäämään aina pykälän verran vajaaksi loistavasta. Hyviä kaikki matsit ehdottomasti olivat, mutta se viimeinen silaus uupui. Tämäkään ei ihan klassikkotasolle noussut, mutta oli feudin paras matsi ja enemmän kuin pätevä Summerslamin pääottelu. TLC-stipulaatio auttoi paljon, koska kummatkin laittoivat aivan surutta kroppaansa likoon. Ja eikä ihmekään, että motivaatiota riitti – olihan Summerslamin päättäminen iso kunnia-asia kummallekin painijalle eikä todellakaan jokavuotista herkkua. CM Punk lennätti Jeff Hardyn Superplexillä kehässä maanneiden tikkaiden päälle ja kaikkein kaistapäisin spotti on tuo kuvassa näkyvä. Karismaattinen Arvoitus hyppäsi voltilla Suorareunaisen Supertähden lättänäksi selostajanpöydän läpi. Aikamoinen tärähdys. Kun noiden lisäksi ottelu sisälsi paljon muutakin ilonaiheita niin neljä tähteä ei missään nimessä ole yliarvostelua. Hieno päätös hienolle feudille. Vaikkakin vielä Smackdownissa miehet kohtasivat häkkimatsissa, joka oli kenties vieläkin parempi. Siinäpä katsomisvinkki samaan hintaan
Kesto: 21:35
Voittaja: CM Punk
Arvosana: ****


Muuta: Summerslam alkoi räjähtävästi kun NOC:n uusinnassa Dolph Ziggler haastoi Rey Mysterion Intercontinental mestaruudesta. Ja otteluhan oli erittäin hyvä ja tämä feudi nosti Zigglerin tähden ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mainio avaus.

MVP & Jack Swagger kohtasivat varsin yhdentekevältä tuntuneessa pikkumatsissa. Ihan kivat promot kylläkin vetivät juuri ennen ottelun alkua.

Chris Jericho & Big Show hallitsivat joukkuemestaruuksia isäntien ottein ja tiimistä olikin Jerichon karisman ja promotaitojen myötä kasvanut yksi kesän kuumimmista jutuista. Tässä he puolustivat vöitään joukkuedivarin vakiokalustuun kuulunutta Cryme Tymeä vastaan. Tasoltaan ottelu oli aika peruspullaa, mutta ei missään nimessä erityisen huono.

Ja pitihän Summerslamiin toki upottaa yksi puhtaasti ”painisonta” kategoriaan hukkuva kohtaaminen. WrestleMania 23:n revanssissa nimittäin kohtasivat Kane & Great Khali. Puolikkaan tähden hellyn antamaan muutamasta nätistä spotista, joten ihan nollille ei sentään jääty.

William Regal oli pitkästä aikaa nostettu ppv-kuvioihin mukaan kun hän pääsi haastamaan Christianin ECW-mestaruudesta. Potentiaaliahan tässä tietysti riitti vaikka millaiseen mattoklassikoon, mutta nyt päädyttiin siihen ratkaisuun, että Christian selätti pöllämystyneen Regalin yhdeksässä sekunnissa. Feudia eteenpäin vienyt segmentti siis kyseessä, joten jätän tämän arvostelematta.

Pariin vuoteen eivät olleet John Cena & Randy Orton kohdanneet maksulähetyksen yksilömatsissa joten nyt olikin jo korkea aika. Ja miksikäs ei, koska ainakin Staples Center kävi tulikuumana matsin aikana. Hyvää vauhtia tästäkin oli kehittymässä neljään tähteen yltävä esitys, mutta sitten matsi muutettiin oudoksi uloslasku,- diskaus ja huijauslopetusten sarjaksi. Väkisinkin katosi se punainen lanka. Noh, mutta lisää tätä oli varmasti tiedossa.



Tähdet
*** Jeff Hardy
** CM Punk
* Shawn Michaels

Yhteenveto: Summerslam onnistui varsin hyvin. DX vs. Legacy oli odotuksiin nähden nappisuoritus ja sen lisäksi CM Punk & Jeff Hardy päättivät illan neljän tähden matsiin. Mysterio ja Ziggler antoivat taustatukea aloittamalla illan räjähtävällä tavalla. Väliin kyllä mahtui heikompaa tavaraa ja Kanen & Khalin ähellys oli täydellinen pohjanoteeraus. Kokonaisuus jäi reippaasti plussan puolelle ja tämä on ehdottomasti tapahtuma, joka kannattaa WWE Networkista vaikka syksyn sadepäivinä katsella.

Pähkinänkuorispoilerit
Ziggler VS. Mysterio (12:28) *** ½
Swagger VS. MVP (6:24) **
Cryme Tyme VS. JeriShow (9:46) ** ½
Kane VS. Khali (5:58) ½
Legacy VS. D-X (20:02) ****
Christian VS. Regal (0:09) N/A
Orton VS. Cena (20:44) ***
J.Hardy VS. Punk (21:35) **** (illan paras)


Vuoden yhteenveto spoilerin alla Nyt on taas varasto tyhjä niin saapas nähdä kerkeääkö ensi viikoksi uutta arvostelua rustaamaan. 50/50.

Keskiviikkona olen pyrkinyt näitä julkaisemaan, mutta perjantaipoikkeus suotakoon. Jatketaan WWE:llä, jolla oli tiivis tapahtumien tahti vuonna 2009
Vuonna 2009 WWE:n koko tapahtumakalenteri kävi läpi rajuja muutoksia ja yksi uutuuksista oli tämä Breaking Point. Konseptin idea lyhykäisyydesään oli, että otteluiden täytyi loppua luovutukseen. Tätä sovellettiin pääotteluiden osalta. Selostajia oli edelleen kuusin kappalein ja paikkana Montreal Kanadassa.

Kevät ja kesä olivat ailahtelevaa, mutta Summerslam oli ehdottomasti hyvä tapahtuma. Syyskausi ei kuitenkaan alkanut yhtä mairittelevissa merkeissä, koska Breaking Point tarjosi ainakin mestaruusmatsien osalta karvaita pettymyksiä. Sekaan mahtui kyllä hyvääkin ja illan parhaaksi nousikin konkarien ja nuorukaisten välienselvittely.
Hieman yllättäen Shawnin ja Hunterin aktiiviuran ehtoopuolella DX oli taas kasattu yhteen ja paluunsa tiimi teki Summerslamissa. Siellä Legacy tarjosi vastusta koko rahan edestä, mutta lopulta konkarit onnistuivat voittamaan nuorukaiset. Rhodesin ja DiBiasen terävät otteet Summerslamissa oikeuttivat kuitenkin revanssiin ja tapahtuman teeman mukaisesti se käytäisiin luovutussäännöillä. Vieläpä siten, että ratkaisu pystyi syntymään missä päin Quebecin provinssia hyvänsä.
Ensimmäinen kohtaaminen osoitti, että tällä nelikolla homma toimii kiitettävällä tasolla ja samasta jatkettiin myös tässä. Ensikohtaamisen jännite ja DX:n yhteenpaluun kihelmöinti oli toki laantunut, mutta lisästipulaatio muutti ottelua sen verran ratkaisevasti, että mitään laimeaa kopiota ei missään nimessä nähty. Yleisön joukossa ja nakkikojuilla taisteltiin näyttävästi ja kehäköysien sisällä nähtiin oikein sulavaa painia. Oikein hyvin onnistunut ottelu, vaikka ihan sen Summerslamin kohtaamisen tasolle ei ylletty.
Kesto: 21:43
Voittajat: Legacy
Arvosana: *** ½

Muuta: Mark Henryn & MVP:n lyhytikäiseksi jäänyt joukkue haastoi JeriShow’n kiistattomista joukkuemestaruuksista. Tasoltaan ottelu jäi varsin keskinkertaiseksi.

Kofi Kingston oli kesäkuun 1. päivänä voittanut USA:n mestaruuden ja puolusti sitä nyt John Cena feudin taaksensa jättänyttä The Miziä vastaan. Aluksi vaikutti hieman mälsältä pakkopullalta, mutta oikeaoppisesti vauhti kiihtyi loppua kohden ja tuloksena olikin aivan mukiinmenevä mestaruusmatsi.

Mitäpä olisi painitapahtuma ilman Kanen & Great Khalin kendokeppiottelua? Luultavasti parempi kuin sen kanssa. Tällainen karpaasien miekkataistelu saatiin kuitenkin omin silmin todistaa ja eipä siitä enempää kerrottavaa jäänytkään.

Summerslamissa Christianin & William Regalin ECW-mestaruusmatsi typistyi kahdeksan sekunnin vitsiksi, mutta nyt oli revanssin aika. Tällä kertaa matsi kesti jopa kymmenisen minuuttia ja olikin puhtaasti painipuristin teknisin silmin katsottuna illan parasta antia. Kokonaisuutena ei vieläkään mitään supervakuuttavaa tekemistä, mutta oikein kiva matsi joka tapauksessa.

Sitten siirryttiin päämestaruusmatseihin, joista ensimmäisessä Randy Orton puolusti WWE mestaruuttaan John Cenaa vastaan brutaalissa I Quit ottelussa. Kovalevylleni sattui olemaan tallennettuna silloin vajaa 7 vuotta sitten kirjoittamani arvostelu tapahtumasta ja silloin olin antanut tälle täydet neljä tähteä. Harvoin vuosienkaan kuluessa mielipiteet ailahtelevat näin rajusti, mutta tämän päivän Matti ei voi ymmärtää miten olen tuohon arvosanaan päätynyt. Nyt heinäkuussa 2016 näin puuduttavan pitkästyttävän ottelun, jossa ei tapahtunut juuri yhtään mitään. En vaan yksinkertaisesti viihtynyt tämän ottelun parissa ja petyin pahasti. Heikoimmasta päästä monta lukua sisältävässä Cena vs. Orton saagassa.

Aivan Summerslamin päätteeksi Undertaker teki paluunsa ja teki tiettäväksi halunsa voittaa CM Punkin World Heavyweight mestaruus. Nyt oli tullut aika miesten ensikohtaamisen ja matsi pystyi päättymään vain luovutukseen. Reilun kahdeksan minuuttia tämä olikin ihan kivaa katsottavaa ja rakenteilla tuntui olevan varsin mukava painimatsi. Mutta sitten menikin ihan kaikki pieleen kun koko matsi pilattiin hämmentävillä leikkilopetuksilla ja ikivanhan Montreal Screwjobin mehustelulla. Suorastaan ällöttävää katsottavaa. Ei peukkua alas vaan keskisormi ylös.


Tähdet:
*** De-Generation X
** Legacy
* William Regal

Yhteenveto: Sen seitsemän vuotta sitten kirjoittamani arvostelun mukaan tämä oli parempi kuin Summerslam. Täytyy todeta, että mielipide on muuttunut aivan 180 astetta noista päivistä. Nyt katsottuna käsiin jäi vain pahemman luokan pettymys, koska kummatkin päämestaruusmatsit floppasivat pahemman kerran. Oli tässä hyvätkin hetkensä ja kohokohtana DX:n ja Legacyn kohtaaminen, mutta kokonaisuutena heikonlainen tapahtuma.

Pähkinänkuorispoilerit
JeriShow VS. Henry & MVP (12:14) **
Kingston VS. Miz (11:58) ***
D-X VS. Legacy (21:43) *** ½ (illan paras)
Kane VS. Khali (5:52) ½
Christian VS. Regal (10:15) ***
Orton VS. Cena (19:49) **
Undertaker VS. Punk (8:52) * ½

Vuoden yhteenveto spoilerin alta
Ensi kerralla sitten TNA:n No Surrender