Smarkside

Livenä painia katsoessa helposti sokaistuu. Jos joku painija on käynyt ärsyttämään, niin helposti tulee ignoorattua hänen hyvätkin otteensa ja hetkelliseltä vihaltaan ei osaa antaa sille ansaitsemaansa arvostusta. Samoin käy helposti, jos juonikuvio on alkanut kyllästyttämään. Ei vaan jaksa kiinnostua, vaikka painimatsi olisi hyväkin. Jos nämä sitten arvostelee vaikkapa sillä perinteisellä viiden tähden asteikolla, niin tulee helposti laitettua arvosana pahasti alakanttiin. Voi myös käydä toisinpäin, eli jonkun suosikkipainijan ottelut saavat järjestään yläkanttiin arvosanoja.

Itse olen melko analyyttinen henkilö ja tykkään katsoa asioita laajemmalla perspektiivillä. Sen vuoksi minulle on erinomaiseksi tavaksi osoittautunut katsoa painia vuositolkulla jälkikäteen. PPV-projektia olen vääntänyt monta vuotta ja edelleen se tuntuu mielekkäältä. Syynä on se, että vanhoihin tapahtumiin ei enää suhtaudu niin paljon tunteella. Viiden vuoden aikana on kerennyt unohtaa, jos juonikuvio onkin käynyt puuduttavaksi. Jälkikäteen pystyy hyvin objektiivisesti arvioimaan hyviä otteluita ja piirtämään koko vuoden mittaisen kaaren, josta on helppo valita vuoden parhaimmat. Tuo toimii minulle ja on mielestäni paljon "oikeudenmukaisempi" tapa arvioida painia.

Mutta kumpi on sitten oikea tapa? Onko paini hetken huumaa, kertakäytettävää viihdettä, joka nautitaan juuri silloin kun lähetys tulee eetteristä ulos? Jos matsi tuntuu pettymykseltä ensikatselulla, niin onko se silloin oikeasti totuus? Onko uusintakatseluissa vuosien päästä mitään tolkkua?

Tässä tullaan myös showpainin erityislaatuisuuden äärelle. Kun katsot vaikka jalkapallo-ottelua, joka on tylsää jauhamista ja ottelu päättyy 0-0, niin eihän kukaan fani sitä jaksa uudelleen katsella. Elokuvat puolestaan ovat eri asia. Joku paljonkin kehuttu elokuva (vaikkapa Inception) saattaa tuntua ensikatselulla aivan typerältä, mutta uudelleenkatselu avaa aivan uusia näkökulmia ja elokuva muuttuukin hyväksi. Miten showpainia tulisi katsella? Kuin urheilua, joka on hetkessä tapahtuvaa liveviihdettä vai kuten elokuvaa, jota voi makustella useaan otteeseen vuosien päästä?

Mielipiteitä?

Paini on performanssia, eikä urheilua. Lähempänä sirkusesitystä kuin jalkapalloa. Vaikka tulokset ovatkin yksi iso osa siitä miksi tämä laji on niin hieno, niin kyllähän se itse esitys on tässä pohjimmaisena.

Esityskin taas jakautuu kahtia kahteen osaan. On se mekaaninen suoritus eli itse paini ja sitten taas se korkeampi tarina - kuka pettää kenet, kuka vihaa ketäkin, kenen teehen on kustu ja niin edelleen. Näistä kahdesta itselleni tärkeämpi on ehdottomasti jälkimmäinen. Toki mekaaninen suoritus on tärkeä ja komeat liikkeet ovatkin usein niitä, miksi tietyistä painijoista alkaa tykkäämään, mutta pidemmän päälle ilman toimivia tarinoita touhu alkaa puuduttaan. Mielestäni painia tulisi siis arvioida vähän molempien kanssa. Monet arvostelijat arvostelevat nimenomaan vain sen, mitä kehässä tapahtuu, mutta ainakin itse olen usein täysin toista mieltä. Monet heikot ottelut saattavat olla tarinallisesti aivan mahtavia ja ainakin itse kun arvostelen matseja, niin otan sen aina huomioon. Esimerkiksi juurikin tuo vuoden 1996 War Games. Kenitys oli tälle antanut muistaakseni vain 2 tähteä, sillä painillisesti siinä ei ollut oikeastaan mitään merkittävää. Sen sijaan oma 4 tähteä tuli siitä uskomattomasta tunnelmasta, sekä todella komeasta tarinasta, mikä johti Stingin yli vuoden mittaiseen lomaan.

Oma lähtökohtani on, että hyvä tarina merkitsee enemmän kuin hyvä ottelu. Hyvä tarina voi olla ilman yhtäkään hyvää ottelua ja hyvä ottelu voi olla ilman hyvää tarinaa. Mutta kaikista ikimuistoisimmissa on molemmat mukana. Minulle tämä on viihdettä ja jos viihdyn ottelun aikana, se on hyvä. Näin siis esimerkiksi DELETE or Decay oli minun mielestäni hyvä ottelu, vaikka pahimmat puritanistit sen suohon haukkuvatkin. Tykkään nähdä taitavaa painia, mutta sitten toisaalta sydän sykkii enemmän spektaakkelimaisuudelle. Jokaisella on oma tapansa arvioida, mutta tämmöinen pelkkään painiin keskittyvä arvostelu ei enää nykyään välttämättä ole niin toimiva konsepti.

Jos taas mennään uusintakatseluihin tai vanhempiin tapahtumiin, niin paini kestää useamman katselukerran ja luultavasti siitä saa paljon enemmänkin irti uusintana: jos ottelu on tuttu niin voi keskittyä vaikkapa miettimään tunnelmaa tai muita asioita, mitkä ottelusta tekee joko hyvän tai huonon. Ja vanhoja tapahtumia kun katsoo niin voi todellakin ruveta arvostamaan ihan eri tavalla. Booker T on sellainen, mihin tutustuin vasta King Booker -kaudella kunnolla ja en pitänyt yhtään. Vanhempaa materiaalia kun katsoo niin ymmärtää, että Booker T kuuluu WWE:n Hall of Fameen. Näin esimerkiksi.

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta pitkä kolumni Smarksideen, joten kiitos muistutuksesta, What. Tartun toimeen, kun ehdin.

Mukavaa, että tullut vastauksia. Eipä minulla kummemmin kommentoitavaa noihin ole, fiksuja ajatuksia. Loppujen lopuksi tämäkin varmaan pelkistyy siihen mikä painin katselutapa tuntuu kellekin mielekkäältä. Itse olen tosiaan tykännyt katsella noita vanhoja juttuja analyyttiseen tapaani, mutta ymmärrän kyllä ettei kaikilla kiinnostus tuollaiseen riitä. Ja Enskan kolumnia odotan kieli pitkällä!